Hammasharja on varsin yksinkertainen vempain, mutta sen myyminen ilmeisesti edellyttää jatkuvaa uudistamista. Voin kuvitella hammasharjadesignryhmän aamupalaverin, jossa mietitään mitäs uutta nyt keksittäis.
Mediakasvatuksen näkökulmasta hammasharja on varsin mainio opetusväline, sillä sen avulla voi pohtia myös mediatuotteiden tuotanto- ja markkinointiprosesseja.
Hammasharjaa voi verrata vaikka nuorisoidoli Robiniin. Tyttäreni, 9-v, kuuntelee Robinia ja olipa kiinnostavaa tarkastella miten tuo tuote joulumarkkinoille on oikein tuotu. Kutakuinkin samaan aikaan tulee siis levy, kirja ja elokuva. En heti muista yhtään tapausta suomalaisesta musiikkihistoriasta tällaisesta rynnistyksestä.
Ja miten tuote markkinoidaan. Elisa-Viihde tarjoaa rajoitetun ajan Robinin levynjulkistamiskeikkaa "ilmaiseksi" katsottavaksi. Keikalla Robin poseeraa yhdessä fanien kanssa ja kuvat julkaistaan Facebookissa ja Instagramissa. Näin kiinnitetään faneja lähemmäs Robinin markkinaketjua. Sosiaalinen media laulaa, sopivasti ilmaista jakelua ja osallistamista: Robinin nettisivuilta voi osallistua uuden singlen kannen suunnitteluun.
Robin on eräällä tavalla joukkoistettu, fanit voivat ilmeisesti osallistua monin tavoin tuotteeseen ja myös markkinointiin. Samalla tuote on monimediaalinen ja käsikirjoitettu tavalliseksi naapurin pojaksi. Siitä kait kirja ja elokuvakin kertoo.
Ja taas voin kuvitella tuotantoporukan kokoontuvan aamupalaverissa. "Mitäs vielä keksittäis? "Hei, vuokrataan Hartwall Areena, elokuvan ensi-ilta sinne ja konsertti perään." "Jos saatas vielä joku bussiyhtiö tuomaan perheitä ympäri Suomea paikalle." "Kyllä Matka-Vekka lähtee mukaan"
Mitenkähän tämä tarina jatkuu. Joulu on kerran vuodessa vaan.
3 comments:
Hampaidenharjaajana ja Frontside Ollien fanina koen velvollisuudekseni vastata tähän. :)
En ihan ymmärrä kirjoituksen moralisoivaa pohjavirettä. Harjavalmistajat luovat mielikuvaa uutuudesta elektrifioidulla kuvastolla, ja silti kuvan takana on pelkkä tyhjä, tuttu esine. Hammasharja on aina(-)sama. Tämähän on aivan totta. Tosin harjan “funktion” ja sen mediaminän erottelua voi jatkaa niinkin, että koko mediapuoli asetetaan toissijaiseksi. Mainokset voivat sisältää mitä tahansa; mutta valheellista innovointia tai ei, onko niiden käyttö ja vaihtaminen siksi tarpeetonta?
Sitten Robin. Onko Robinissa jotain inherentisti valheellista, “pahaa”? Vai pitääkö se rinnastaa hammasharjaan vain, koska marxistissävytteinen teoreettisuus tuntuu yhä edellyttävän kapitalismin “yhtenäisteorian” ylläpitämistä oikeuttaakseen oman konservointinsa? Taustalla piilevä ajatushahmohan on varsin yksinkertainen, mutta sen myyminen uusille sukupolville edellyttää ilmeisesti jatkuvaa uudistamista. Traditionaalinen vasemmisto on vuosikausia pelannut 1900-luvun alkupuolella jaetulla kädellä, jossa Pieni Ihminen taistelee suurta kasvotonta koneistoa vastaan. Koneisto tuottaa sylivauvalle turhat halut ja valheelliset mielikuvat, joita niihin kasvanut ihminen ei enää osaa erottaa niiden takana piilevästä elämästä (jota ei enää oikeastaan edes ole) ja niin edelleen.
Minusta olemme jo pisteessä, jossa koko top-down -kysymyksenasettelu täytyisi kääntää päälaelleen. Miksi “Faija Skitsoo” siitä, jos lapset pogoavat mielettömissä fiiliksissä Robinin tahtiin? Muuttuuko musiikin luoma intensifioiva kokemus jonkinlaiseksi kusetuksenomaiseksi nollaelämykseksi heti, jos siinä on hintalappu? Jos sen markkinointia mietitään ja sen läsnäolo todellistuu “väärien piirien” kautta?
Arkisella tasolla tarkasteltuna (joka, kuten Marxkin periaatteessa huomautti, ei välttämättä ole lainkaan hullumpi lähtökohta asioiden tulkinnalle) kyse on lähinnä siitä, että musiikkialalla kerrankin hyödynnetään monimediaalisuutta niin, ettei itse musiikki häviä keskiöstä. Kun unohdetaan marxistinen “totaliteetti” ja tarkastellaan asiaa lähempää, on Robin-ilmiössä kyse lähinnä Suomen musiikkialan ensimmäisestä nettiajan fokaalipisteestä, jossa ei tällä kertaa mennä television tai elokuva-alan ehdoilla.
Ilmiön moottorina toimii musiikki ja sen suora esittäjä, ei TV-ohjelma tai elokuvan soundtrack. Ammattitasolla asia on pitkästä aikaa niinpäin, että musiikkia työkseen tekevät synnyttävät jotain, jonka ääreen myös elokuva-ala haluaa lopulta hakeutua, joka puolestaan hyödyttää molempia tahoja. Näen asian positiivisena poikkeuksena, jollaisia soisi tapahtuvan tulevaisuudessa useamminkin; konkreettinen faktahan on, että ammattimuusikot ovat olleet eräitä suurimpia keskiluokan häviäjiä uudessa, “avoimessa” yhteiskunnassa, jossa kaikki takovat rahaa piratismilla ja osa kansaa hurraa teknologiateollisuuden kanssa samassa vapauskuorossa.
Jos lapset saavat mielekästä sisältöä elämäänsä Robin-ilmiön kautta ja fenomenaalisesti kokevat sen hyväksi, mitä merkitystä sillä on, että pojan henkilöhistoriaa on dramatisoitu, “käsikirjoitettu naapurin pojaksi”? Ajatus pohjautuu vanhaan koneistokritiikkiin, joka perustuu käsitykseen siitä, että jotain aitoa on menetetty siinä vaiheessa kun turkulaispojalle on laitettu geeliä hiuksiin ja ääntä on kaiutettu studiossa. Uuden zeitgeistin parhaita puolia kuitenkin onneksi on, että se paljastaa myös oman kritiikkinsä juuret tavoin, joka ei välttämättä tuekaan sen omaa lähtökohtaa. On monin tavoin ongelmallisempaa väittää Robinia “käsikirjoitetuksi” naapurin pojaksi kuin kutsua häntä tavalliseksi turkulaisteiniksi, joka osaa laulaa ja on ahkera. Top-downin demonisointi on turhaa ja vähän epäreiluakin.
Kaikkihan ovat nykyään instituutioiden haaskalla. Robin tuskin on paholainen luodessaan mielekkäitä työpaikkoja ihmisille tavalla, jossa sikoja ei pahemmin lahdata tai huijata ihmisiä raiskaamaan ympäristöä. Tytöt saavat tanssia ja muusikot tehdä biisejä, joita ei indiekavereiden edessä kehdata soittaa. Vaan isit valittaa, kun on taas keksitty uus joululahja.
Kiitos Tommi kommentista.
Faija ei kylläkään skitsoo, faija on innoissaan. Hammasharja on kulttuurituote, jota frankfurtilais-marxilaiset hyvinkin voisivat tarkastella top-down-mallin mukaan. Mielenkiintoista Robinissa on että hän haastaa tämän mallin, ja siksi on myös mediakasvatuksellisesti kiinnostava. Eikä pelkästään siksi, vaan koska on juuri nyt ajankohtainen ja osa nuorisokulttuuria. Tuotantoprosessissa on huomioitu erityisesti fanit ja fanien mahdollisuus osallistua. Kuten sanoit, kyse on poikkeuksesta jota soisi tapahtuvan useimminkin.
Yksi asia on siis, että ilmiötä soisi tarkasteltavan mediakasvatuksen kehyksessä enemmänkin, miten tämänkaltainen mediatuotanto haastaa perinteiset mallit ja miten se siis oikein toimii.
Toinen asia on että ilmiö tuottaa tällä kaavalla myös uutta liiketoimintamallia. Tällaisesta toiminnasta avoimen kulttuurin puolestapuhujat ovat kirjoittaneet pitkään, tietysti myös radikaalimpaan sävyyn. Kyse on siis myös musiikkibisneksen muutoksesta ja askelleesta kokonaisvaltaiseen mediatuotteeseen ja osallisuuden kulttuuriin, ainakin jossain määrin. Ja tätä soisi tarkasteltavan syvemmin.
Olen pahoillani jos termit 'tuotanto' ja' tuote' kuulostavat ikäviltä mutta ne ovat keinoja käsitteellistää ilmiötä. Myös nuorten omasta luovasta tekemisestä käytetään ilmaisua tuotanto, kulttuurituotteista kun on kyse.
Robin ei siis tee "pahaa" vaan on kiinnostava ja oivaltavaa oppimateriaalia jollekin.
Heips,
Tulkintani tosiaankin taipui siihen suuntaan, että käsitin tekstin pohjavireeksi harjan ja Robinin niputtamisen vastaaviksi tuotteiksi. Viittaukset fanien osallisuuteen ja muihin Robin-ilmiötä koskeviin "uusiin" piirteisiin tuntuivat jollain tapaa juuri kumpuavan viittaamistasi radikaalisävyisistä lähtökohdista; että Robin on vain ikäänkuin "käsikirjoitettu huijaus", jossa fanit eivät "oikeasti" pääse (ikäänkuin tarpeeksi) osallistumaan, vaan heitä (ja lasten vanhempia) vedetään kuin pässiä narusta kasvottoman markkinointikoneiston toimesta.
Antiteesimäisen reagointini pohjana oli vahva näkemys siitä, että musiikintekijät ja koko musiikkiala on ollut ikäänkuin huonoimmassa mahdollisessa asemassa koko tässä murroksessa, ja syistä, jotka eivät täysin ole heidän itsensä aiheuttamia. Median murroksesta on puhuttu kauan, ja silti "vanhojen medioiden" demonisoinnista ei tunnuta pääsevän eteenpäin. Mielsin tekstin kytkeytyväksi juuri tähän.
On perin kummallista, että esimerkiksi jättimäisillä teknologiayrityksillä ja -järjestöillä tuntuu olevan lähes varaukseton kansan sympatia takanaan, ja toisaalta monet kokevat täysin aiheelliseksi suin päin sättiä mitä tahansa traditionaaliseksi muodostunutta media-alaa "jämähtäneisyydestä" ja "uusien bisnesmallien" puutteesta. Kukaan ei tunnu huomaavan, että esimerkiksi muusikkoja on käytetty tässä jo yli vuosikymmenen ajan keskiluokan koekaniineina "murroskaudella", samaan aikaan kun valtaosa itse "vanhojen medioiden" kriitikoista yhä ansaitsee oman elantonsa suhteellisen vakiintunein keinoin.
(Kärjistettynä uusi teknologia on tavallaan luonut töitä vain itse koodareille, eivätkä teknologistit itse koe vieläkään olevansa minkäänlaisessa vastuussa teknisten ratkaisujensa aiheuttamista rakenteellisista muutoksista.)
En tiedä, miltä asia tutkijanäkökulmasta vaikuttaa, mutta minusta jonkinlaista asennemuutosta tarvitaan, mikäli nykytilannetta halutaan aidosti parantaa kaikkien kannalta, eikä piilevästi vain säilyttää eräänlaista laissez-faire -tilaa internetin suhteen (joka paradoksaalisesti tuntuu johtavan siihen, että ihmiset kiintyvät yhä massiivisempiin ideologisiin rakenteisiin).
No, tämä nyt lähti taas vähän rönsyilemään. Kirjoitan tätä junassa, ja paikkani takaisessa välikössä lauma teinejä sattumoisin juuri laulaa Robinin "Puuttuvaa Palasta". Ironisoiden, ovat poikia..
Post a Comment