Tervetuloa Suomeen!

Satuimme eilen NTNU:n mediakasvatuksen opiskelijoiden kanssa keskustelemaan aktiivisesta kansalaisuudesta ja eräs opiskelija kysyi mitä aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa yhteiskunnissa joissa ei ole demokraattista perinnettä. Jos ei siis ole oikein kansalaisuutta, ei kait sitten aktiivistakaan sellaista. Hyvä kysymys.

Vastauksena yritin valottaa erilaisia kansalaisuuden tyyppejä individualistisesta lain noudattajasta, osallisuuden kautta oikeudenmukaisuutta janoavaan kansalaiseen, joista viimeinen liikkuu lähellä kriittisen pedagogiikan peräänkuuluttamaa asennetta. Kansalaisuus määräytyisi siis pikemminkin toiminnan ja päämäärän kautta kuin kuulumisena johonkin yhteisöön, ja kansalaisyhteiskuntaa rakennettaessa syntyy myös kansalaisuus.

Lopuksi keskustelimme siitä, että jos mediakasvatuksen yhtenä tavoitteena on antaa ääni vaietuille, saada ihmiset ja nuoret osallistumaan ja ilmaisemaan mielipiteensä, minkälaisiin mielipiteisiin opettajina ja kasvattajina olemme valmiita? Esimerkiksi koulussa nuoret voivat nostaa esille ongelmia ja aiheita, joita opettajat ja kasvattajat eivät jaa. Kun seurasin opetusta suomalaisessa koulussa muutama vuosi sitten, opettajat yrittivät kovin aktivoida nuoria esittämään mielipidettään ja tekemään siitä videota. Yksi lopputulos oli video, jossa oppilas siirtyy kouluruokalasta mäkkäriin syömään lounasta. Ei yllättävää, mutta ei ehkä aivan sitä kansalaisaktiivisuutta mitä kasvattajat kaipaavat.

Entä sitten netissä leviävä Doxwise-sarjan video Tervetuloa Suomeen. Doxwise-projekti on antanut nuorille äänen mutta ääni ei kerro sitä mitä kenties haluaisimme kuulla. Video ei tartu nuorisotyöttömyyden tai uusliberalismin ongelmaan, vaan nuoren näkökulmasta maahanmuutto-ongelmaan. Samaa ääntä ja sananvapautta käyttävät muun muassa Hommafoorumin keskustelijat.

Mediakasvattaja Ismo Kiesiläinen toteaa Kultakuumeessa, että meiltä puuttuu perinne miten suhtautua tämän kaltaisiin videoihin. Sananvapaus on arvo, joka mahdollistaa monenlaiset mielenilmaukset ja sosiaalisessa mediassa sanaa on helppo levittää, kuten tiedämme. Mutta mitä tekee kasvattaja, joka kannustaa oman äänen ilmaisemiseen ja törmää rasismiin tai muihin ihmisarvoa halventaviin esityksiin?

Selvää on, että sananvapauden sallimassa kulttuurissa äänet kamppailevat keskenään. Kriittisen pedagogiikan näkökulmasta kyse ei ole kuitenkaan arvorelativismista, vaan kasvattaja selvästi valitsee puolensa ihmisarvon, demokratian ja sorrettujen puolustajana. Näiden arvojen puolustaminen vaatii keskustelua ja toimintaa. Kansalaisuuteen palatakseni, kansalaisuus on arvokysymys, jota myös mediakasvatuksella voidaan puolustaa. Opiskelijoiden kanssa keskustelimme erityisesti siitä, että mediakasvatus ei ole pelkästään kompetenssi- ja taitoasia, vaan se on tekemisisissä valistuksen ihanteiden, ihmisyyden kunnioittamisen ja täysi-ikäiseksi kasvamisen kanssa, jos käytämme Immanuel Kantin termiä. Eivätkö nämä arvot myös perinteisesti kuulu opettajuuteen?

Toivoakseni Tervetuloa Suomeen -video näyttää media- ja arvokasvatuksen läheisen suhteen toisiinsa. Nick Gouldry korostaa kirjassaan Why Voice Matters?, että kun kunnioitamme toisen ääntä, kunnioitamme myös hänen ihmisyyttään. Kenellä on ääni, asettuu keskustelukumppaniksi. Se kenellä Tervetuloa Suomeen -videossa ei ole ääntä lainkaan, on nälkälakossa oleva videolla näkyvä mies. Ehkä Doxwise-tuottajien pitäisi antaa kamera vuorostaan hänelle.