Mediakasvatusta kouluihin

Mediakasvatusseura jäsenjärjestöineen ja Viestinnän keskusliitto ehdottavat peruskoulun opetussuunnitelmatyöryhmälle, että mediakasvatukseen saataisiin yksi viikkotunti läpi koko peruskoulun, eri oppiaineisiin integroituna.

Asiasta uutisoi Helsingin Sanomat.

Seuran ja VKL:n esitys kokonaisuudessaan.


Opetussuunnitelmatyöryhmä luo tuntiraameja seuraavalle opetussuunnitelman uudistukselle ja ryhmältä odotetaan esitystä tuntijaosta ensi keväänä.

Paineita mediakasvatuksen selkeyttämiseksi ja lisäämiseksi kouluopetukseen on sekä EU:n että kansalliselta tasolta. Ehkäpä se toisi myös joitain muutoksia koulutyöhön ja opettajien yhteistyön lisäämiseksi.

Koulun ja vapaa-ajan tekstikäytänteet

Sain juuri luetuksi Jyväskylän yliopiston soveltavan kielentutkimuksen keskuksen raportin Maailma muuttuu – mitä tekee koulu? Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Muuttuvat teksti- ja mediamaisemat. Oppilaat ja opettajat kielen ja tekstien käyttäjinä koulussa ja vapaa-ajalla.

Nyt julkaistussa raportissa on tutkittu laajasti 9-luokkalaisten ja heidän äidinkielen ja kirjallisuuden ja kielten opettajien tekstien ja median käytön tapoja. Mielenkiintoista on erityisesti, miten oppilaat sosiaalistuvat koulun tapoihin. Toisaalta taas opettajien ja oppilaiden vastaukset samoihin kysymyksiin näyttävät eroavan hyvinkin paljon toisistaan. Esimerkiksi 36 % ädinkielen ja kirjallisuuden opettajista arvioi että oppitunneilla käsitellään oppilaiden tekstejä joskus, 9 % mukaan usein. 18 % oppilaista oli sitä mieltä, että oppilaiden tekstejä käsitellään joskus, 47 % mukaan ei koskaan. Vastaavasti 13 % opettajista vastasi ei koskaan. Oppilaat arvioivat myös pääsääntöisesti, että verkkomateriaaleja käytetään opetuksessa harvoin tai ei koskaan. Opetttajat näkivät tämänkin hieman toisin. Mistähän erot mahtavat johtua? Kokevatko opettajat ja oppilaat opetuksen aivan eri tavoin?

Tutkimus vahvistaa myös sitä, että opettajat elävät erilaisessa mediamaailmassa kuin oppilaat ja koulun tämän mukana. Koulu jopa vahvistaa tekstikäytänteiden erilaisuutta. Tutkimuksessa summataan seuraavasti:

Koulun ja vapaa-ajan teksti- ja mediamaisemat eivät juuri kohtaa oppilaiden näkökulmasta niin sisällöltään kuin käytänteiltäkään. Koulussa keskitytään erityisesti koulun teksteihin, ja monimediaisen pedagogiikan periaatteet ovat koulussa vielä hyvin kaukaisia.

Myös osa opettajien omista vapaa-ajan käytänteistä on erillään koulun käytänteistä, vaikka ne pääasiassa myötäilevät koulun teksti- ja mediamaisemaa.

Empiirinen tulos myötäilee paljolti sitä mitä kirjoitimme Sara Sintosen kanssa kirjassamme Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus (Gaudeamus 2009). Asiasta on saanut aina silloin tällöin keskustella kiivaastikin. Onneksi nyt on empiiristä tutkimusta valottamassa asiaa. Tosin täytyy muistaa, että koulut ja opettajat ovat erilaisia. Tilastollisin menetelmin saadaan vain yleiskuva asiasta.

Mitä tulos stten kaikknensa tarkoittaa? Jyväskyläläiset tutkijat esittävät, että

iso kysymys onkin, millaisia pedagogisia ratkaisuja tulisi kehittää, jotta ne vastaisivat yhteiskunnan ja sen kansalaisten tarpeita ja hyödyntäisivät oppilaiden käytänteitä.

ATK ja koulut

Nytkö se taas tulee? ATK. ICT. Kouluissa oli aikoinaan ATK-luokkia (Automaattinen Tietojen Käsittely) – ja on ehkä vieläkin – jotka olivat varsin salaperäisiä saarekkeita. Niitä hallitsi ATK-opettaja, eikä pääsyä luokkiin juuri muilla ollut.

SITES-tutkimus on nostanut uudelleen esiin ajatuksen ATK:n paluusta kouluihin. Helsingin sanomien (2.12.) ja (11.12) mukaan nyt harkitaan jopa ATK:ta takaisin oppiaineeksi.

Uutisoinnissa tähdennetään, että oppilaat eivät hallitse "tietokoneen hyötykäyttöä". Hyötykäytöllä tarkoitetaan epäilemättä ms officen peruskäyttöä ja toivoa vain sopii että Microsoftilla ei olisi näppejään pelissä. Nokialla ainakin on. Jotenkin vähän tuntuu, että tulevaisuutta katsotaan kovasti selkä edellä. Taulukkolaskenta ja ms word eivät välttämättä ole enää sosiaalisten medioiden aikakaudella kaikkein keskeisintä tietotekniikkaa, eikä kaikki internetin käyttö vain "huvikäyttöä". ATK-näkemys kuulostaa auttamattoman vanhanaikaiselta.

Olen samaa mieltä, mitä Olli Vesterinen kirjoittaa blogissaan: koulussa olisi otettava huomioon faktiset lasten ja nuorten median ja tietokoneen käytön tavat ja lukutaidot ja nivoa niitä koulun ja oppimisen (ja työelämän) kannalta mielekkäisiin tavoitteisiin ja mediataitoihin. Koulun wikien, blogien, kuvagallerioiden, YouTube-kanavan ja monen muun media-aineiston julkaiseminen tuottaa myös tietokoneen käytön perustaitoja, jotka nivoutuvat verkkoelämässä tarvittavan vastuun, medialukutaidon ja kriittisyyden taitoihin. Muualla maailmassa suuntaudutaan enemmän ATK:sta mediakasvatukseen ja medialukutaidon kehittämiseen. Toimistotaitojen sijaan olisi luotava pikemminkin jonkinlaisia luovia tiloja ja mahdollisuuksia, jos Suomen kilpailukykyä ajatellaan.

Tässä pieni sitaatti Vesteriseltä:

Lisäksi uskotaan voimallisesti tvt:n koulukäytön lisäämiseen ja sen myötä oppimistulosten paranemiseen ja koulukulttuurin oppimisnäkemykselliseen nykypäiväistymiseen. Pyrkimykset ovat hyviä, ei siinä mitään. Jotain kuitenkin kokonaisuudesta puuttuu. Se että lapset eivät ole missään koulutuksen vaiheessa nollatasolla, erityisesti tieto- ja viestintätekniikan ja internetin käyttötapojen kohdalla. Lapset suorastaan kantavat mediakulttuuria kouluun kuin kuraa kenkien pohjassa. Selvitysten johtopäätökset ja esitetyt ratkaisumallit pyrkivät kuitenkin pitämään koulut siisteinä mm. jättämällä nämä kuraiset kengät eteiseen. Valitettavasti ulos välitunnille, puhumattakaan koulun jälkeen kotiin, ei voi mennä ilman kenkiä. Lapsi ei siis ole - ainakaan tieto- ja viestintätekniikan taidoissa - pelkkä puun taimi, jota voidaan äärettömästi muokata puutarhan yleisilmeeseen sopivaksi.

Selkeämpi haaste kouluille onkin tasoittaa oppilaiden erilaisia lähtökohtia tällä alueella eli järjestää sellaista toimintaa, jossa eri tieto- ja viestintätekniikkaan liittyviä ilmiöitä hallitsevat pystyvät jakamaan tietojaan, taitojaan ja ymmärrystään. Toki opettajakin voi jakaa esim. hänen tapojaan lähettää virallisia sähköposteja mutta luultavasti tasoittamisen suunta on oppilaista opettajaan päin tai oppilaiden kesken. Myöhemmässä vaiheessa on toki luontevaa miettiä esimerkiksi matematiikan opetuksessa taulukkolaskennan saloja. SITES-tyylisen tilastoinnin perusteella suomalaisoppilaiden keskinkertaisesta taulukkolaskentaohjelmien osaamisesta ei kuitenkaan voida vetää vielä huimia johtopäätöksiä. Todennäköisesti lasten ja nuorten mediakulttuurisen hengittämisen syrjään työntävä tietotekniikan oppiaine ei siis olisi ratkaisu ongelmiimme.

Onko erämaassa keitaita?

Vesa Korhonen ja Leena Rantala julkaisivat viime vuoden viimeisessä Kasvatus-lehdessä (5/2007) artikkelin Opettajankoulutus - mediakasvatuksen autiomaa? Mediakasvatus opettajankoulutuksen opetussuunnitelmateksteissä. Kuten nimi antaa ymmärtää, tarkasteltavana oli eri yliopistojen opettajankoulutuksen opetussuunnitelmat ja niissä oleva mediakasvatuksen osuus. Tutkijat katselivat miten mediakasvatus näkyy teksteissä ja mistä näkökulmasta mediakasvatusta niissä tarkastellaan.

Lopputulos oli, että mediakasvatus näyttäytyi yhtä poikkeusta lukuunottamatta melko ohuesti ja sirpalemaisesti, jopa "vinona". Keskeinen orientaatio mediakasvatukseen on edelleen teknis-välineellinen, eli mediakasvatus koskee opettajaopiskelijan mediataitojen kehittämistä ja uusien oppimisympäristöjen hallintaa. Puhetta yhteiskunnasta ja kulttuurista esiintyy vain harvoin.

Pohdittavaksi herää kysymys, ovatko sellaiset opettajat edelleen tulevaisuudessa harvinaisia, joiden kasvattajuuteen sisältyy myös ymmärrys median yhteiskunnallisista kytkennöistä ja kehityspiirteistä?

Mediakasvatus on ollut peruskoulun opetussuunnitelman perusteista peruskoulun alusta asti 1970-luvulta mutta opettajankoulutuksessa on toistuvasti havaittu puutteita alueen kehittämisessä. Askeleita on otettu, mutta varovaisia.

Mediakasvatusta on alettu kehittämään nyt muilla sektoreilla. Varsinkin nuorisotyön koulutusohjelmat ovat vahvistaneet otetta. Olisiko nyt aika kääntääkin katse kouluista yhä vahvemmin kohti lasten- ja nuorten vapaa-ajan toimintaa? Tuliskohan panostuksille paremmin katetta? Jos mediakasvatus saataisiin kokonaan pois opetussuunnitelman perusteista voisi opettajankoulutuskin siirtää tämän pakkopullan huojentuneena syrjään.

Kouluja ilmiantamaan!

Koulujen mediakasvatuksessa on vuosikymmeniä pähkäilty tekijänoikeuksien kanssa. Usein on ollut melko epäselvää saako elokuvanäytteitä esittää, edes viittaussuojan nimissä. Joskus on lyöty rukkaset naulaan ja jätetty videopätkät katsomatta tekijänoikeuksia kunnioittaen. Aika mahdotontahan elokuva-analyysi on ilman näytteiden katsomista.

Digitaalisella aikakaudella tekijänoikeusjärjestöt ovat tehostaneet toimintaa. Digitaalista kulttuuria vaalivan ajatelutavan mukaan mahdollisimman vapaa ja laaja aineistojen leviäminen on arvo sinänsä. Perinteinen kulttuuri taas vannoo niukkuuden arvon nimeen, mitä harvinaisempaa, hankalampaa ja mitä vähemmän, sitä arvokkaampaa ja parempaa. Sähköposti toimii esimerkiksi vapaan levittämisen ja vapaiden lisenssien ja ohjelmistojen nimissä. Periaatteessa olisi ihan mahdollista, että joka sähköpostista maksettaisiin vaikka 0,030 euroa, tai vaikka tästä blogin kirjoittamisesta.

Tekijänoikeusjärjestöt suuntaavat katseensa nyt kouluihin. Mediakasvatusseuran listoilla ilmestyi seuraava tiedote:

LUVAT KUNTOON KOULUISSA
Luvaton elokuvien esittäminen oppilaitoksissa ei ota loppuakseen. Tekijänoikeusyhdistys Tuotos ry tiukentaa linjaansa asian suhteen syksystä alkaen. Luvatonta esittämistä kitketään kanteilla, joita voidaan nostaa luvatta toimivia kouluja/kuntia kohtaan. Tieto luvattomasta esittämisestä pyritään hankkimaan Tuotoksen jäsenyritysten kautta vinkeillä, jotka varmistetaan koululle tehtävällä tiedustelulla. Ennen tiedustelua varmistetaan, että koululla ei ole asiamukaista lisenssiä Tuotoksen kanssa. Kouluissa ja päiväkodeissa ei voi esittää elokuvia ilman asianmukaista lupaa. Luvasta ja esittämiseen oikeuttavasta lisenssistä saa lisätietoa osoitteessa www.tuotos.fi ja kirsi.niittyinpera@tuotos.fi

Ei muuta kuin kouluja ilmiantamaan.

Nordmedia 07

Viikonloppuna pidettiin Helsingissä pohjoismainen viestintä- ja mediatutkijoiden Nordmedia -konferenssi, jossa myös mediakasvatuksella oli oma ryhmä. Meininki oli letkeää, sillä mediakasvatuksen ryhmissä eivät yleensä professorit ja muuta etabloituneet akateemikot paljon pyöri.

Ryhmä antoi myös jonkinlaisen kuvan siitä, mitä mediakasvatukseen liittyvässä tutkimuksessa tapahtuu Pohjoismaissa. Suomalainen edustus oli aika niukkaa. 14 esitetystä paperista viisi oli Suomesta. No onhan se reilu kolmannes koko joukosta, mutta olihan konferenssi myös Suomessa. Suomalaisista yliopistoista papereita oli vain Tampereen ja Jyväskylän yliopistoista.

Suomessa mielenkiinto näyttää olevan erityisesti kriittiseen kansalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa huomio näyttää olevan tällä hetkellä erityisesti lasten ja nuorten omassa mediatuotannossa ja produktioissa. Myös sosiaalinen media näyttäytyy muualla vahvempana.

Joka tapauksessa mediakasvatus näyttäytyy muualla Pohjoismaissa opettajankoulutuksessa, meillä näiden esitys perusteella ei lainkaan. Onko Suomesta tullut Pohjoismaissa mediakasvatuksen kehitysmaa?

Muuten, mediakasvatuksen pohjoismainen verkosto löytyy täältä. Verkostoon voi liittyä ja sivuilta löytyvät myös Helsingin konferenssin abstraktit.

Keskustelua mediakasvatuksesta

Ismo Kiesiläinen kirjoitti sunnuntain 27.5. Helsingin sanomiin puheenvuoron mediakasvatuksesta. Ismo nosti esille tärkeän asian, joka liittyy mediakasvatuksen integrointiin tiukemmin koulun muuhun arkeen. Tavoite olisi siis siirtyä perinteisestä pajatoiminnasta ja pistemäisestä mediakasvatuksen toteuttamisesta oppiainekohtaiseen toimintaan. Siis monimediaalisuus mukaan ooppitunneille ja koulutyöhön. Kannatan tätä ideaa, jota olemme muun muassa Median mestariluokka -koulutuksessa pyrkineet viemään kouluihin. Ismon kirjoitus on tässä:

HELSINGIN SANOMAT / SUNNUNTAIDEBATTI 27.5.2007

"Media on otettava kouluun työkaluksi"

Suomalainen koulu opettaa yhä kirjalliseen maailmaan, vaikka maailma on muuttumassa audiovisuaaliseksi. Oppilaista pitäisi koulia ei vain median lukijoita, vaan myös tekijöitä, kirjoittaa Ismo Kiesiläinen.

Irc-galleria, Mese, LotR, WoW, Idols, BB. Lasten ja nuorten vapaa-ajankäytössä audiovisuaalinen media on hyvän aikaa sitten ohittanut kirjallisen kulttuurin. Valitettavasti tämä perustava muutos näkyy kasvatuspolitiikassa vain pieninä korjausliikkeinä, jotka nekin tuntuvat olevan aina mutkan verran myöhässä.

Kouluissa mediakulttuurin murros on aiheuttanut paniikkireaktion: miten saisimme oppilaat lukemaan edes täällä koulussa – kun ne kotona vain pelaavat? Joka vuosi ylioppilaskokeiden jälkeen huolestutaan opiskelijoiden kirjallisen ilmaisun tason laskusta. Samalla jätetään huomiotta, että audiovisuaalisen ilmaisun taso on edelleen nolla. Miksi se ei huolestuta?

Toki kouluissa on harjoitettu pitkään viestintäkasvatusta, mutta sen pääasiallinen eetos tuntuu olevan, että lapsen pitää tietää, miten tv-ohjelmaa tehdään, jotta hän osaisi olla parempi katsoja.

Ongelma on tässä: kun oppilaat nähdään vain kulttuurin passiivisina kuluttajina, unohdetaan, että he ovat myös tulevaisuuden kulttuurin tekijöitä. Koulussa pitäisi hyväksyä ja ymmärtää, että tulevaisuus on audiovisuaalinen ja että sitä luodaan tässä ja nyt.

Opetusministeriön asettama työryhmä julkaisi huhtikuussa oman toimenpide-ehdotuksensa mediataitojen kehittämiseksi. Se on oikeansuuntainen mutta riittämätön. Oppimiskeskusten, yhteistyön ja teknisen varustuksen kehittämisen lisäksi tarvitaan myös aito asennemuutos.

Opetussuunnitelman mukaan perusopetuksen tehtävä on huolehtia kulttuurin jatkuvuudesta ja antaa oppilaille valmiuksia luoda uutta. Jos koulu ei huolehdi tästä, käytännön kasvatustehtävä siirtyy sellaisille – lähinnä kaupallisille – toimijoille, jotka eivät noudata mitään yhdessä sovittua opetussuunnitelmaa.

Peruskoulu valmentaa koko ikäluokan kirjallista maailmaa varten. Kirjoittaminen opitaan aakkosista alkaen. Kieltä opitaan käyttämään monipuolisesti tiedon vastaanottamiseen ja välittämiseen, oman mielipiteen esille tuomiseen ja itseilmaisuun. Eikä äidinkielen opetus ole tässä yksin, sillä kirjoitettua kieltä käytetään aktiivisesti lähes kaikissa oppiaineissa.

Peruskoulu takaa kaikille tasavertaisen mahdollisuuden ryhtyä kirjailijoiksi tai osallistua julkiseen keskusteluun yleisönosastoilla. Tämä perinne on taannut suomalaisille poikkeuksellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan, ja sitä muistetaan aina juhlapuheissa.

Kuvallisen kulttuurin kohdalla on toisin. Elokuvan ja television tekijöiksi kelpaavat vain harvat, erikseen ja varsin lyhyesti koulutetut. Ei tarvitse kuin avata televisio huomatakseen, kuinka syvällistä visuaalista viestintää siltä pohjalta syntyy.

Silti: se on kaikki, mitä meillä on.

Mediakasvatus on osa peruskoulun opetussuunnitelmaa. Se on mukana aihekokonaisuutena, jonka tarkoitus on leikata läpi eri oppiaineiden. Lisäksi moniin oppiaineisiin on suoraan kirjattu mediaan liittyviä näkökulmia.

Valitettavasti tämä ei toteudu käytännössä. Opettajat kokevat, ettei heillä ole aikaa tai osaamista sovittaa mediaa normaalin opetuksen lomaan.

Osaltaan opettajien reaktio on mediapedagogien syytä. Media on yleensä tuotu kouluihin kirjavina työpajoina, joihin tarvitaan mitä monimutkaisimpia laitteita. Sellaiset vaativat aina oman tilansa ja aikansa, mikä helposti sotkee koulun arkipäivän hallitun kaaoksen. Toisaalta opettaja saattaa kokea asian myös niin, että mediakasvatus on välipalaa "oikeiden" aiheiden lomassa. Se ei edistä median integroitumista opetukseen.

Mahdollinen ratkaisu on siinä, että unohdetaan media opetuksen kohteena ja tehdään siitä keskeinen oppimisen väline.

Kynän ja kirjojen rinnalle tarvitaan kouluissa tietokoneiden lisäksi videokameroita ja kännyköitä, välineitä, joiden ympärillä ja varassa yhteiskunta tällä hetkellä pyörii. Media on arkea koulun ulkopuolella – tehdään siitä arkea myös koulussa.

Videokamera on audiovisuaalisen kulttuurin kynä ja luonteva aktiivisen oppimisen väline. Tätä tukee myös elokuvan teoria. Kameran avulla voi havainnoida ja jäsentää todellisuutta sekä jakaa havaintojaan muiden kanssa. Havainnot omasta lähiympäristöstä muuttuvat kameran avulla todellisiksi.

Eräs neljäsluokkalainen poika tiivisti asian näin: "Kameran takia se on erilaista, kun kamera tallentaa ne kuvatut. Aivoilla ei voi näyttää."

Kameran etsimen läpi voidaan tutkia lähimetsän eläimiä, jääkauden jättämiä jälkiä, elinympäristöä, omaa identiteettiä – melkein mitä tahansa. Eräs seitsemäsluokkalainen oppilas toivoi, että historiantunnilla voisi kuvata videon omasta lapsuuden lempipaikastaan. Mikä väline sopisikaan tähän tarkoitukseen paremmin kuin elokuva?

Videokuvaus mahdollistaa myös työtapoja, jotka muuten ovat olleet vaikeasti sovellettavissa koulun arkeen, esimerkiksi yhteistoiminnallista oppimista. Kun tutustutaan oman kylän ammatteihin, ei koko luokan tarvitse ahtautua leipomoon tai kukkakauppaan. Riittää, että kukin ryhmä tekee vuorollaan aiheestaan videon ja esittelee sen muille.

Tällaisessa prosessissa oppilaat joutuvat hyvin syvällisesti käsittelemään toisaalta opiskeltavaa aihetta, toisaalta opiskeluvälineen ominaisuuksia. Mediakasvatus syntyy opetuksen sivutuotteena.

Elokuvakasvatus on valitettavasti opettanut, että elokuvakerronta on monimutkainen kuvakokojen, käsikirjoitusten, suojaviivojen ja leikkausohjelmistojen järjestelmä – vaikka yksinkertaisimmillaan se on punainen rec-nappula. Kun nappia painaa, se, mikä näkyy ruudulla, tallentuu. Paljon enempää ei opettajankaan tarvitse aluksi tietää.

Ajatus, että opettajista pitäisi täydennyskouluttaa median moniosaajia, on yksinkertaisesti väärä. Tarvittava osaaminen löytyy usein esimerkiksi kuvaamataidon opettajalta tai oppilailta.

Kouluille on silti tarjottava myös tukea. Kuntien tulisi palkata opettajien avuksi mediatukihenkilöitä, jotka voisivat auttaa paitsi teknisissä kysymyksissä myös opetuksen suunnittelussa. Näin opettajilla olisi mahdollisuus keskittyä siihen, minkä he – ja vain he – osaavat parhaiten: opettamiseen.

Tällä hetkellä tilanne on koulussa nurinkurinen: oppilaat osaavat kyllä käyttää (kännykkä)kameroita ja tuovat niitä myös kouluun, mutta niiden käyttöä rajoitetaan, koska käyttötarkoituksena on usein koulukiusaaminen. Kymmenen vuotta myöhemmin samat oppilaat ovat tekemässä tosi-tv-ohjelmaa.

Kulttuurimme on juuri niin laadukasta kuin siitä itse teemme. Amerikkalaisia on turha syyttää. Peruskoulu on kulttuurin vaalimisessa avainasemassa.

Jos koulussa kasvatetaan lapsia, jotka ottavat audiovisuaalisen median vakavasti ja pitävät sitä välineenä, jonka avulla he voivat ilmaista kaiken sen, mitä tärkeänä pitävät, näin myös tapahtuu. Muuten on vaarana, että kirjallisesta kulttuurista tulee sivistyksen ja tasa-arvon reservaatti, ja koko suuri audiovisuaalinen maailma jätetään markkinavoimien leikkikentäksi.

ISMO KIESILÄINEN

Kirjoittaja on medianomi AMK, joka työskentelee mediakasvatushankkeen tuottajana Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa.