Helsingin sanomat 31.5. 2006:
Pelkoa ja inhoa virtuaaliviidakossa
Kun maailma ahdistaa, kasvattajat löytävät syyllisen mediasta
Lapsista ja mediasta on näköjään vaikea kirjoittaa joutumatta sivupoluille. Kaikkihan liittyy tavalla tai toisella mediaan: vanhempien pätkätyö, uraäidin ruuhkavuodet, brändien tunkeutuminen lastenhuoneeseen, varhaisteinien ulkonäköpaineet. Maailma ahdistaa, koska media on uhka lapsille. Väkivaltaviihde traumatisoi ja verkossa vaanii namusetä.
Kun mediakasvatuksesta ja -lukutaidosta kirjoittavat muut kuin mediakriitikot, lapsille suunnatun median laadullinen ja arvottava tutkimus usein väistyy, ja tilalle tulee moralisointi ja pelkojen lietsominen. Atte Oksasen ja Sari Näreen skenaarioon mahtuu koulukiusaaminen, hymiöiden latistava vaikutus ja tietenkin kännyköiden käyttö. Lapset pelissä -pamfletti pyrkii olemaan vastapuheenvuoro suomalaiselle teknologiauskolle.
Näkökulma on kapeahko: pelaajan ja uupuneen äidin, kuten kirjoittajat esipuheessa tunnustavat. Näreen näkökulmassa on epäilemättä myös säväys kunnallispoliitikkoa.
Kirjassa kartoitetaankin pääasiassa median ja tietokoneiden aiheuttamia vaaroja - virtuaalimaailmaan uppoamisen ja räiskintäpelien kauhuvisioita. Ratkaisuksi Oksanen ja Näre näkevät huolestuttavasti viestintäkanavien sulkemisen.
Lapsen varjeleminen ja median käytön rajoittaminen on myös psykologi Riitta Martsolan ja luokanopettaja Minna Mäkelä-Rönnholmin sanoma Lapsilta kielletty -kirjassa. Kirjoittajat ovat päättäneet keskittyä vain median haittavaikutuksiin. Niiltä voi suojautua teknisin haitta- ja esto-ohjelmin ja suodattimin, koska mediakasvatus ei kirjoittajien mukaan riitä.
Lasten peliriippuvuutta, väkivaltaisten tv-ohjelmien vaikutusta tai anonyymiä hyväksikäyttöä ei voi vähätellä eikä sivuuttaa.
Laitteet roviolle vain! Vai olisiko sittenkin viisaampaa yrittää paneutua median sisältöön ja kehittää kriittistä ja valikoivaa katsomista?
Lapset pelaavat ulkomaisia räiskintäpelejä. Totta - mutta minne Suomesta on kadonnut kotimainen laadukkaiden vuorovaikutteisten lastenohjelmien tuotanto?
Voisiko lapsen vain antaa nauttia mediasta, kysyy toimittaja Unna Lehtipuun Ruuturitari ja digidonna. Kirja onkin kohtuuden ylistys. Lehtipuun mukaan television tai tietokonepelien luomat jännitteet voivat olla "voimauttavia" kokemuksia. Pelaamisen merkitystä oppimisessa ei voi liikaa korostaa.
Lehtipuun lähtökohtana on yhteisöllinen mediakritiikki. Hän laittaisi lapset yhdessä opettajien tai vanhempien kanssa arvioimaan televisio-ohjelmia ja valikoimaan nettipelejä.
Medialukutaidon opettaminen tuntuu kuitenkin olevan parhaimmillaan suojelevan ja ohjailevan kasvatuksen välimaastossa.
Toisessa ääripäässä syyllistetään katsoja tai ainakin vanhemmat, jotka katsomisen sallivat. Toisessa ääripäässä toivoisi näkevänsä arvottavaa kritiikkiä.
Vanhempien medialukutaitoa on tunnistaa hyvät tietokonepelit ja ymmärtää mm. videoiden ja televisio-ohjelmien ikäsuositusten merkitys.
Television katselukokemuksia voi tarkastella sekä uhkana lasten turvallisuudelle että mahdollisuutena asioiden uudenlaiseen ymmärtämiseen. Lapsuus mediamaailmassa -artikkelikokoelma on syntynyt osana Tampereen yliopistossa kuusi vuotta sitten aloitetun Lapset ja tietoyhteiskunta -hanketta. Kokoelman kirjoittajat näkevät median monitasoisena vaikuttajana.
Tutkimusten mukaan lapset suhtautuvat eri lailla ns. fiktiiviseen väkivaltaan ja realistisesti esitettyyn väkivaltaan. Artikkelissaan Televisio pienten lasten arjessa Satu Valkonen, Marjo Pennonen ja Anja Riitta Lahikainen muistuttavat, etteivät lapset ole passiivisia katsojia. Katseluprosessissa on tasoja syventyneestä katsomisesta selailuun ja television äärellä leikkimiseen.
Pelottavien kohtausten äärellä lapsella on yleensä käytössään erilaisia hallintamekanismeja, ns. coping-menetelmiä. Pienimmät laittavat silmät kiinni tai poistuvat television äärestä, vanhemmat lapset pyrkivät selittämään näkemänsä jollakin itselleen järkeenkäyvällä tavalla.
Hallintamenetelmien käyttö on yhteydessä lapsen kehitystasoon ja medialukutaitoihin. Mitä harjaantuneempi lapsi on lukemaan kuvia ja erottamaan todellisen sadusta ja elokuvasta, sitä paremmin hän kykenee palauttamaan turvallisuudentunteen ja poistamaan pahan olon.
Myös vanhemmat tarvitsevat enemmän ohjausta ja opastusta ymmärtääkseen fiktiivisen televisioväkivallan vaikutuksia ja kehittääkseen lööppienlukutaitoaan. Lapsuus mediamaailmassa antaa synninpäästön. Juuri ne lapset, jotka käyttävät mediaa monipuolisemmin, surffaavat, lajittelevat tv-ohjelmia ja tekstaavat kännyköillä, käyttävät mediaa sosiaalisesti ja ovat kehittyneimpiä mediakriitikkoja.
MARJO MÄENPÄÄ
Kirjoittaja on mediatuotannon professori Taideteollisessa korkeakoulussa.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin sanomat 22.6. 2006:
Lasten mediakokemuksia ei tule mitätöidä
"Lasten mediaan liittyvien mielenterveys- vaikutusten tutkiminen on tärkeää sekä lapsen itsensä että myös hänen perheensä ja koko ikäryhmän ja yhteiskunnan kannalta."
Mediatuotannon professori ja multimediakriitikko Marjo Mäenpää on arvioidessaan tuoreita lapset ja media -aiheisia kirjoja esittänyt näkökantoja, jotka vähättelevät lastensuojelunäkökulmaa (HS 31. 5.).
Jos asiantuntija- tai päätäntävaltaa käyttävät aikuiset Mäenpään tavoin asettuvat lasten tai heitä tutkineiden ja hoitaneiden ammatti-ihmisten yläpuolelle, mitätöidään lasten kokemukset. Samalla kielletään myös lasten mediakokemuksia kartoittavan tutkimuksen paljastamat ongelmat.
Koska lastensuojelua vähättelevä näkökulma on jo saanut jalansijaa muun muassa mediakasvatuksen suunnittelussa, jossa lasten suojelu haitallisilta mediasisällöiltä on nähty vain moralismina, on tarpeen tuoda esiin lapsi, hänen kokemisensa taso ja suojelun tarpeensa.
Aikuisnäkökulman sijasta lähtökohtana tulisi olla lasten todelliset mediakokemukset – lasten kuuntelu ja heidän pelkojensa ottaminen vakavasti, ja opettaminen heitä myös kriittiseen mediasuhteeseen. Lasten läheisiltään saaman tuen puute altistaa heitä median haitallisille vaikutuksille.
Lasten mediakokemusten ymmärtäminen edellyttää eläytymistä lapsen asemaan median sisältöjen vastaanottajana. Lasten hyvinvointi ja mielenterveys eivät voi määrittyä pelkäksi mielipideasiaksi, vaan kyseessä on asiantuntijuutta vaativa erityisala.
Lasten mediaan liittyvien mielenterveysvaikutusten tutkiminen on tärkeää sekä lapsen itsensä että myös hänen perheensä ja koko ikäryhmän ja yhteiskunnan kannalta.
Lasten kanssa työskentelevien kasautuvia huomioita median haitallisuudesta tai tieteellisesti koeteltuja havaintoja asiasta ei voi ohittaa. Lasten mediakokemuksia kartoittava tutkimus on paljastanut selkeästi myös lapsille aiheutuvia ongelmia, joista olemme raportoineet.
Lasten henkistä hyvinvointia kartoittavaa tutkimusta ei tule vähätellä leimaamalla se politikoinniksi tai vanhempien uupumuksesta johtuvaksi.
Tuoreessa tutkimuksessa suomalaislapsista Juulia Paavonen työryhmineen raportoi, että aikuisten tv-ohjelmien katselu ja erityisesti passiivinen altistuminen aikuisten tv-ohjelmille lisäävät merkittävästi lasten unihäiriöiden riskiä. Tutkijat suosittelevat, että terveydenhoito-henkilöstön tulisi olla tietoinen televisionkatselun ja unihäiriöiden välisestä yhteydestä.
Mutta tulisiko vain terveydenhoitohenkilöstön tutkia ja hoitaa median kielteisiä vaikutuksia? Entä haitallisten aineistojen levittäjien vastuu?
On väitetty, että selviytymistaitonsa ansiosta lapset pystyisivät käsittelemään median tuomia tunteita ikätasolleen sopivasti. Kuitenkin uusimmissa lapset ja media-aiheisissa tuotannoissa raportoidaan todellisia tilanteita, joissa lapsen minän puolustusmekanismit eivät yksinkertaisesti riitä, mikä haittaa hänen kehitystään.
Lapsi ei itse kykene palauttamaan turvallisuudentunnettaan tai poistamaan pahaa oloaan esimerkiksi jouduttuaan virtuaalisesti ahdistelluksi tai kiusatuksi tai nähtyään rikoslaissa kiellettyä pornografiaa.
Kyse ei ole pelkojen lietsomisesta tai moralisoinnista, vaan yksinkertaisesti lasten mielenterveystyön ja koulumaailman ammattilaisten tekemistä havainnoista.
Olemme tuoneet esiin tutkimuksissamme ja julkaisuissamme mediavälineen ja sen sisällön eron, samoin kuin lapsille vahingollisen ja sopivan mediasisällön eron.
Puhe vahingollisista mediasisällöistä ei siis koske välinettä sinänsä, tai pyyhi pois mediassa tai muussa maailmassa olevaa hyvää.
Allekirjoittaneiden työ lasten ja mediavaikutusten parissa ei sen enempää syyllistä kuin anna synninpäästöäkään, vaan kyse on lasten esiin tuomien vaikutusten raportoinnista ja niiden tulkinnoista, olivatpa ne sitten aikuisten kannalta negatiivisiksi tai positiivisiksi koettuja.
Medialaitteita ei siis ole syytä viedä roviolle. Lapset ja tietoyhteiskunta -hankkeessakaan ei "synninpäästöä" ole annettu, vaan haastettu kriittiseen keskusteluun median vaikutuksista lapsiin.
Tosiasia on, että ainoastaan aikuiset voivat ottaa vastuun lapsista, median esittämistä sisällöistä tai mediakasvatuksen suunnasta. Ratkaisuksi esitetyn medialukutaidon kehittämisessäkään vastuuta ei tule siirtää vain lapsille, vaan myös median tuottajien tulee kantaa vastuunsa.
Kasvatus ei voi olla "arvovapaata" eikä se voi aina edustaa kompromissia kuten aikuisten maailmassa. Aikuisten on sekä kuultava lapsia että otettava kantaa ja vedettävä linjaa. Kyse on lasten tai nuorten mielenterveyttä edistävistä rajoista ja rajoituksista, esimerkiksi aikuisten määrittelemistä pelien ja elokuvien ikärajoista.
Aikuinen yleensä erottaa toden ja valheen lööpeissä ja mainoksissa, mutta konkreettisen ajattelun vaiheessa oleva alle 12-vuotias lapsi ei sitä välttämättä tee.
Lasten mediasuhde on varsin moniaineksinen ja tutkimus vielä vähäistä etenkin alle kouluikäisten osalta. On varottava vetämästä aiheesta yksioikoisia loppupäätelmiä.
Suomi sijoittui juuri ensimmäiseksi maaksi kansainvälisessä tiedostusvälineiden rajoittamattomuuden arvioinnissa. Liiallisesta rajoittamisinnosta suomalaisia tai edes kritisoitujen kirjojen kirjoittajia ei voitane syyttää.
Lasten tarpeiden vähättely ja kieltäminen istuu syvällä kulttuurissamme – myös media-alalla. Siksi tarvitsemme median vaikutuksista avointa ja argumentoivaa keskustelua."
ANJA RIITTA LAHIKAINEN
sosiaalipsykologian professori
Tampereen yliopisto
RIITTA MARTSOLA
lastenpsykologi, psykoterapeutti
Helsinki
SARI NÄRE
valtiot. toht., sosiologian dosentti
Helsinki
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin sanomat 2.7. 2006:
Mediakasvatus arvostaa lapsen kokemusta
HS 2.7.2006
Anja Riitta Lahikainen, Riitta Martsola ja Sari Näre ovat mielipidekirjoituksessaan huolestuneita lasten mediakokemuksiin ja mediakasvatukseen liittyvästä suojelunäkökulman vähättelemisestä (HS 22. 6.).
Mediakasvatuksen osalta heidän arvelunsa kaipaa tarkentamista.
Mediakasvatus on kasvatusta ja oppia mediasta median parissa.
Se on tavoitteellista toimintaa ja vuorovaikutusta, jossa parhaimmillaan sekä kasvattaja että kasvatettava ovat oppijan asemassa.
Perinteisesti mediakasvatuksessa sekä analysoidaan olemassa olevaa materiaalia, että myös tuotetaan omaa uutta.
Kouluissa mediakasvatusta toteutetaan melko usein media-ammattilaisten kanssa. Suunnittelun, tekemisen, yhdessä kokemisen, jakamisen ja reflektoinnin kautta päästään kiinni prosessiin, jossa omat mediaan ja mediakulttuureihin liittyvät taidot, tiedot sekä arvot ja ylipäätään ajattelu syvenevät.
Mediakasvatuksessa ei lasten suojelua haitallisilta mediasisällöiltä nähdä moralismina.
Mutta eivät mediakasvattajat portinvartijan asemaankaan halaja.
Jos mediakasvatuksessa vähäteltäisiin lasten kokemusta, kehitystasoa tai tarpeita, olisi sen filosofinen perusta murennettu.
Mediakasvattajat eivät kiellä lasten mediakokemusten tutkimista, lasten kokemusten kuulemista, eläytymistä heidän asemaansa.
Tämänkaltainen arvokas tutkimus antaa pohjaa mediapedagogiselle suunnittelutyölle, mutta ei voi olla sen ainoa suunnannäyttäjä. Tällöinhän edettäisiin median ehdoilla.
Mediakasvatusta (tai medialukutaitoa) ei tule ymmärtää ratkaisuna mihinkään ongelmaan, vaan se on nähtävä tulevaisuuden pedagogiikkana.
Olemme aina vain tukevammin menossa kohti mediakulttuuria, jossa tuottavaksi osapuoleksi on ryhtymässä kuluttaja itse, jo lapsena.
Mediakasvatuksen yhtenä ydintehtävänä onkin motivoida kaikenikäisiä ihmisiä ottamaan mediakulttuuri haltuun – ei ainoastaan vastaanottajina, mediakulttuurin kuluttajina, vaan myös tuottajina ja osallisina.
Voidaan oppia tekemään yhdessä mediakulttuurisia valintoja ja ratkaisuja.
Silloin se, mikä esimerkiksi lapsia kiinnostaa, koskettaa, pelottaa tai huvittaa tulee meille entistä näkyvämmäksi eikä jää merkityksettömäksi.
SARA SINTONEN
yliopistonlehtori, vieraileva tutkija
Centre for the Study of Children, Youth and Media
University of London
--------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin sanomat 13.7. 2006:
Mediakasvatuksen on myös suojattava lasta
HS 13.7.2006
"Lapset tarvitsevat vastuullisia aikuisia, jotka auttavat heitä median käytössä sekä akuuteissa tilanteissa että kauaskantoisemmin."
Musiikin tohtori Sara Sintonen selittää tutkijan näkökulmasta, mitä mediakasvatus on (HS 2. 7.). Siihen ei hänen mielestään tarvita lasten mielenterveyden asiantuntemusta.
Onko tämä myös lasten vanhempien näkemys asiasta?
Sintonen, kuten monet muutkin mediakasvatuksen kanssa puuhaavat, näkevät tärkeäksi medialukutaidon ja median käyttötaitojen kehittämisen.
Samalla he kuitenkin unohtavat, että kasvatuksen kohde on lapsi, joka tarvitsee nimenomaan oman kehitystasonsa ja psyykkisten valmiuksiensa mukaista kasvatusta.
Lasten mielenterveydestä ja hyvinvoinnista irrallaan oleva ajattelu näyttää vallitsevan kaikissa meneillään olevissa mediakasvatushankkeissa, joille myös ministeriöt anteliaasti myöntävät rahoitusta.
Unohtuu myös se, että aikuiset ovat tänä päivänä niitä, jotka tarvitsevat teknistä median opettelua, eivät niinkään lapset. Lapset tarvitsevat vastuullisia aikuisia, jotka auttavat heitä median käytössä sekä akuuteissa tilanteissa että kauaskantoisemmin.
Sintonen väittää, että mediakasvatuksessa lasten suojelua haitallisilta mediasisällöiltä ei nähtäisi moralismina. Miksi sitten lapsille ei opeteta myös suojelusääntöjä ja kansalaistaitoja vahingollisia mediasisältöjä vastaan?
Vastoin väitettään Sintosen toimittamassa oikeusministeriön julkaisussa Mediakasvatus 2005 suojeluajatukset todettiin moralismiksi:
"Mediakasvatuksen kentän voi hahmottaa erilaisiksi 'heimoiksi'. Suojelun heimossa tavoitteena on ennen kaikkea lasten suojeleminen median huonoilta vaikutuksilta."
"Näkökulma on normatiivinen ja median tarjontaa arvottava sekä ajoittain moralisoiva. Erityinen huoli on koskenut television väkivaltaista tarjontaa."
Normatiivisuuden pelko, rajattomuus ja asiantuntemattomuus mediakasvatushankkeissa ovat johtaneet lasten mielenterveyden ohittamiseen ja jopa lainrikkomuksiin.
Opetusministeriön käynnistämä Mediamuffinssi-hanke ja Stakesin varhaiskasvatuksen verkkopalvelu Varttua ovat suositelleet viime päiviin saakka päiväkoti-ikäisille lapsille alle 7-vuotiailta kiellettyä elokuvaa Nemoa etsimässä.
Myös lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä lapsen näkökulmasta esittävää elokuvaa Lilja 4-ever on käytetty ja käytetään kasvatustarkoituksiin.
Koulukinon internetlistassa suositellaan yläasteelle katsottavaksi K15-elokuvaa Virgin Suicides, jossa tytöt yrittävät "päästä eroon" neitsyydestään ja päätyvät itsemurhiin.
Kuka mahtaa olla vastuussa tällaisista laittomista linjanvedoista, ja kuka korjaa lapsen tai nuoren mielipahan tai perheille aiheutuneen vahingon?
Kaikki vanhemmat varmaan uskovat voivansa lähettää lapsensa turvallisin mielin eri mediaprojekteihin tai -työpajoihin. Niissä lapset valmistavat muun muassa omia elokuvia oppiakseen samalla ymmärtämään, miten elokuvien väkivaltaiset kohtaukset tehdään.
Lapset haluavat niissä joskus pakonomaisesti toistaa näkemäänsä väkivaltaista tai muuten mieltään vaivaavaa kohtausta ja ohjaajat antavat siihen luvan.
Heidän näkemyksensä mukaan lasta ei saa kahlita tai estää. Mitään tukea he eivät osaa antaa lapsille tai ohjata heitä käsittelemään pelkojaan.
Median sisältö on nykyisin niin rankkaa, että mediakasvattajienkin olisi jo syytä alkaa ymmärtää, mitä kaikkea lapset joutuvat mediassa kohtaamaan.
Sintonen kuitenkin kirjoittaa, että mediakasvattajat eivät halua olla portinvartijan asemassa. Mediakasvatusta ei hänen mielestään tule nähdä ratkaisuna mihinkään ongelmaan, vaan tulevaisuuden pedagogiikkana.
Kuka siis ottaa vastuun lapsista koulupäivän aikana, jos mediaopetuksesta vastaavat katsovat abstraktisti tulevaisuuteen eivätkä pysty kohtaamaan lapsen mediaan liittyvää ahdistusta tai vetämään terveitä rajoja?
Fyysisen vaurion tapahduttua vaikkapa liikenneonnettomuudessa estetään ensin lisävahinkojen syntyminen, sitten hoidetaan loukkaantuneet ja vasta kauaskantoisin ajatus on liikennekasvatuksen opettaminen. Ei loukkaantuneille kerrota liikennekulttuurista, eikä sen varjolla jätetä estämättä lisäonnettomuuksia.
Samaa mallia voisi soveltaa mediakasvatukseenkin!
RIITTA AHONEN
freelancetoimittaja, äiti
Kemi
------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin sanomat 18.7. 2006:
Lasten mediakasvatuksessa vastakkainasettelut ovat turhia
Mielipidesivulla kesän mittaan käydystä lasten ja nuorten mediakasvatusta koskevasta keskustelusta saa ehkä ristiriitaisemman kuvan kuin on tarpeen tai mikä tilanne on käytännössä.
Lasten ja nuorten mediakokemuksia voidaan ja niitä tulee lähestyä useista näkökulmista, joissa huomioidaan lasten, vanhempien ja muiden kasvattajien tarpeet.
Asiantuntijoiden vastakkainasettelut ovat turhia: lasten suojelu on yksi näkökulma, mediatodellisuudesta kertova toinen ja lasten oman tekemisen ohjaaminen kolmas.
Lasten median käyttöä koskevassa keskustelussa korostetaan aivan oikein, ettei suomalaislapsia tueta riittävästi, tai että osa heistä jätetään suorastaan heitteille.
Median käyttöä koskevat ongelmat eivät koske kaikkia lapsia ja kaikkia perheitä, vaan ne kasautuvat tietyille ryhmille.
Siksi onkin painotettava lasten ja perheiden monien sosiaalisten ongelmien (työttömyys, taloudelliset vaikeudet, päihteet, avioerot) ensisijaisuutta suhteessa lasten ja nuorten median "ongelmakäyttöön".
Tästä näkökulmasta median käyttöä ei voida eristää muista ongelmista, vaan se tulee nähdä yhteiskunnallis-sosiaalisissa yhteyksissään.
Lisäksi on tarpeen pitää mielessä, että valtaosa suomalaisvanhemmista ja muista kasvattajista ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti lapsiaan ja nuoriaan parhaansa mukaan tukien, kuunnellen, selittäen, huolestuen ja rajoja asettaen.
Vanhemmat ovat myös valmiit oppimaan uusia tapoja ohjata ja kasvattaa lapsiaan uusissa tilanteissa.
Toivottavasti he ovat myös oivaltaneet, ettei ole syytä jäädä odottamaan niin kutsutun asiantuntijatiedon empiiristä todistusvoimaa kyetäkseen toimimaan viisaasti mediaympäristöissä.
Jo Platon kysyi aikoinaan olennaisen kysymyksen: "Annammeko ilman muuta lasten kuunnella millaisia tarinoita tahansa, kenen hyvänsä sepittäminä, ja omaksua sieluunsa käsityksiä, jotka ovat enimmäkseen täysin päinvastaisia kuin ne joita heillä pitäisi mielestämme aikuisina olla?"
Mediakasvatuksessa tulisi muun yhteiskunnallisen keskustelun ohella pystyä puhumaan hyvästä elämästä, johon kuuluu myös keskustelu ihmisten - aikuisten ja lasten! - suojelusta.
Siksi tarvitaan humanistista, yhteiskunta- ja aikalaiskriittistä tutkimusta, jossa osataan hahmotella hyvää elämää ja yhteiskuntaa sekä etsiä vaihtoehtoisia maailman malleja - esimerkiksi sellaisia, joissa kuvallisella väkivallalla ja muulla törkymedialla ei olisi markkinoita.
Yhteiskunta- ja kulttuurintutkimuksellisesti suuntautuneina mediakasvatuksen tutkijoina ja neljän alle kymmenvuotiaan lapsen isinä kaipaamme ennen kaikkia rakentavia näkökulmia sivistyneestä yhteiskunnasta, jossa erilaisen medioiden mielekkäällä käytöllä olisi osansa, muttei missään tapauksessa pääosaa.
Tässä yhteiskunnassa myös lapsilla on sanansa median tekijöinä. Mediatutkimuksen ja -käytäntöjen tuntijoiden tärkeä tehtävä on vahvistaa vanhempien ja lasten mediatietoja ja -taitoja.
Äskettäin perustettu mediakasvatuksen seura antaa tähän toivoaksemme mahdollisuuden ja vahvistaa alan toimijoiden vuoropuhelua.
REIJO KUPIAINEN
yliassistentti
yliassistentti
JUHA SUORANTA
dosentti
mediakasvatus Tampereen yliopisto
1 comment:
Lähetän ohessa juttukokonaisuuden, joka julkaistiin Savonlinnassa ilmestyvässä päivälehdessä Itä-Savossa 22.7.2006. Paketti sisältää kolme varsinaista artikkelia plus kirja-arvion ja kommentin sekä lisäksi samana päivänä julkaistun pääkirjoituksen.
Pertti Martiskainen
Ajankohtaistoimittaja
Itä-savo
LASTEN MEDIATRAUMOJA VÄHÄTELLÄÄN RANKASTI
Psykoterapeutin mukaan lasta vahingoittavia filmejä näytetään jopa kouluissa ja päiväkodeissa. Ikärajat ovat velvoittavia, eivät suosituksia.
Väittely median vahingollisista vaikutuksista lapsiin ja nuoriin ryöpsähti taas tänä kesänä pintaan.
Rintamalinja kulkee karkeasti ottaen kahdenlaisten asiantuntijoiden välillä. Toiset tuntevat median. Jotkut heistä sekä tutkivat ja arvioivat mediaa että osallistuvat sisältöteollisuuden tuotantoon itse.
Rintaman toisella puolella tutkitaan lasten elämää ja käyttäytymistä ja mediankin vaikutuksia siihen. Nämä ammattilaiset ovat esimerkiksi psykologeja tai psykiatreja. Osa heistä myös hoitaa lapsia ja heidän perheitään ja auttaa näitä mielenterveysongelmissa.
Media itse on sekä keskustelun areena että asianosainen. Lähtölaukaus ammuttiin, kun Helsingin Sanomat arvioi alan kirjoja. Kulttuuritoimitus antoi tehtävän mediapuolueen edustajalle.
Arviossaan Taideteollisen korkeakoulun mediatuotannon professori Marjo Mäenpää rajaili toista osapuolta pois asiantuntemuksen areenalta. Hänen mielestään muilla kuin mediaspesialisteilla on taipumus keskittyä moralisointiin ja pelkojen lietsomiseen.
Vastaus tuli. Sosiaalipsykologian professori Anja Riitta Lahikainen, lastenpsykologi ja psykoterapeutti Riitta Martsola sekä sosiologian dosentti Sari Näre vastasivat, että Mäenpää vähättelee lastensuojelunäkökulmaa. Heitä huolestuttaa se, että lasten todellisten mediakokemusten sivuuttaminen on levinnyt jo mediakasvatukseenkin.
Kirjoittajat huomauttivat, että lasten hyvinvointi ja mielenterveys eivät ole pelkkä mielipidekysymys vaan asiantuntijuutta vaativa erityisala.
Valitsin haastateltavaksi psykologi Riitta Martsolan siksi, että hänellä on pitkä ja monipuolinen kokemus: 16 vuotta lastenpsykiatrisissa sairaaloissa ja poliklinikoilla sekä perheneuvoloissa, sen jälkeen Valtion elokuvatarkastamossa, ja nyt yksityisenä perheterapeuttina.
Eräässä kouluprojektissa pari vuotta sitten Martsola hätkähti toden teolla. Niin paljon oli lapsilla mediaperäisiä oireita, pelkoja, jopa pitkäaikaisia traumoja.
Suuri tietämättömyys vallitsi: 60 prosenttia aikuisista ei edes tiedä, että filmien ikärajat ovat velvoittavia, eivät mitään suosituksia.
– Vähään aikaan oli vaikea motivoitua koko työhön, kun lapset sanoivat, että he saavat katsoa mitä vain, ja että ikärajat ovat pelkkä vitsi, Martsola tilittää.
Hän näkee valtavan ristiriidan lasten mediatodellisuuden ja verovaroin rahoitetun mediakasvatuksen välillä. Lapset, vanhemmat ja opettajat kaipaavat tietoa, suoraa puhetta ja kansalaistaitoja – ja saavat sadoilla tuhansilla euroilla animaatiolaitteita.
Opetusministeriö perustaa mediakasvatuksen työryhmiä ja projekteja, joissa on paljon hienoa väkeä eri aloilta. Opetetaan teknistä osaamista. Vain lastenpsykologinen asiantuntemus puuttuu. Mukana ei ole ketään, joka tuntisi lasten kokemusmaailman ja työssään kohtaisi vahingot, joita media voi lasten terveydelle aiheuttaa.
Hyvin oudolta tuntuu kuulla, että julkisin varoin tuetuissa mediakasvatusprojekteissa lapsille näytetään kiellettyjä filmejä. Näin Martsolan mukaan kuitenkin tapahtuu. Hätääntyneet ihmiset kääntyvät Martsolan tai Valtion elokuvatarkastamon puoleen.
– Kun nelivuotiaille päiväkotilapsille näytetään alle seitsenvuotiailta kiellettyjä filmejä, lapset pelkäävät, itkevät ja voivat jopa laskea alleen. Useilla paikkakunnilla on jo tapahtunut näin.
Martsola ottaa esimerkiksi alle seitsenvuotiailta kielletyn animaation Nemoa etsimässä. Hän oli itse asettamassa ikärajaa elokuvatarkastajana. Filmissä on kuolemanpelkoa ja ahdistavia kohtauksia. Aikuiset saattavat sanoa, että sehän on vain piirretty.
Sen sijaan lapset samaistuvat juuri filmin kaloihin. Piirrettyjen hahmojen kohtalot koskettavat heitä erityisen paljon.
Koulukinon nettisivuilla suositellaan yläasteikäisille, siis kolmetoistavuotiaille ja vanhemmille, K15-elokuvaa Lilja 4-ever. Pohjoismaiden neuvosto suosittelee filmiä koululaisille naiskaupan ja prostituution vastustamisen nimissä.
– Todellisuudessa Lilja 4-ever aiheuttaa vahinkoa, kun sitä näytetään liian nuorille. Siinä kuvataan uhrin kautta, kuinka aikuinen mies raiskaa lasta, Martsola huomauttaa.
Mediakasvatusprojekteissa tehdään elokuvia yhdessä lasten kanssa. Murha opettajainhuoneessa tehostettiin tekoverellä. Martsola ei sallisi alakoululaisten katsovan sitä filmiä. Vaan nämäpä ovat olleet itse tekemässä!
Entä television ohjelmat?
– Ylen lastenohjelmat ovat luotettavia. Eila-täti on ehdoton suosikki, ei lässytä lapsille vaan on oma itsensä, Martsola vastaa.
Kaupallisista kanavista ei voi sanoa samaa. SubTV lähetti koko kevään K11-animaatiota Dragon Ball lauantaiaamuisin kymmeneltä, kuin Ylen lastenohjelman jatkoksi. Pikkulapsilla oli kaukosäädin valmiiksi kädessä.
Valtion elokuvatarkastamossa on perusteltu Dragon Ballin ikärajaa esimerkiksi pitkäkestoisella hakkaamisella. Sarjassa on käsitelty myös itsemurhateemaa. Internetissä on sivu, jossa lapset keskustelevat itsemurhasta Dragon Ballin pohjalta.
Tänä kesänä sama iskujenvaihto laitetaan pienokaisten ulottuville arkisin kello 16, kun monet lapset ovat yksin kotona.
LAPSET AIKUISINA, AIKUISET LAPSINA
Kun psykologi Riitta Martsola kouluttaa vanhempia ja opettajia ja hoitaa vastaanotollaan lapsia, joilla on median aiheuttamia oireita, hän törmää väärien neuvojen seurauksiin.
– Kun pelimaailman edustajat tai kansanedustajat antavat mediakasvatusohjeita, heillä ei ole ammatillista vastuuta. On iso työ purkaa vahingollisia neuvoja ja väärinkäsityksiä jälkeen päin vanhempien kanssa, Martsola tilittää.
Suomessa saatetaan järjestää esimerkiksi Lapset ja internet -päivä ilman, että paikalle on kutsuttu ketään lasten mielenterveyden asiantuntijaa. Ja kun koululaisia ja päiväkotitenavia viedään elokuviin, unohdetaan, että jokaisessa luokassa on valmiiksi traumatisoituneita lapsia. Vahingolliset elokuvat ja ikärajojen rikkominen traumatisoivat heitä lisää.
Mutta korjaava työkin tuottaa tuloksia ja huojentaa lasta syvästi: ihanaa, mussa ei ollutkaan mitään vikaa, vaikka mä pelkäsin. Se olikin kaikilta mun ikäisiltä kielletty.
Helppoa ja muodikasta ei mediahaitoista puhuminen ja niiden korjaaminen ole. Sehän aiheuttaa aikuisissa syyllisyyttä.
– Vaikeiden asioiden ja syyllisyyden kanssa eläminen, oikean ja väärän miettiminen, on suurinta elämänviisautta, hieno kyky. Eivät lasten ongelmat voi korjautua, ellemme me aikuiset saa koskaan tuntea syyllisyyttä. Ero meidän ja lasten välillä on siinä, että meidän on paljon helpompaa muuttaa asioita ja omaa toimintaamme, Martsola muistuttaa.
Eivät lasten vanhemmat sokerista ole eivätkä tyhmiä. Martsola on opastanut kouluissa tuhansia vanhempia. Kiinnostus ja huoli on suurta ja vastaanotto hyvä.
Digiboksi tuo uuden ongelman, josta kukaan ei varoita. Teknisesti näppärät lapset voivat löytää vaikka kovaa pornoa keskellä päivää. Jopa leikki-ikäiset ovat löytäneet ja järkyttyneet.
Kirjassaan Ruuturitari ja digidonna viestintäkouluttaja Unna Lehtipuu kehoittaa aikuisia rikkomaan digikuilun lapsiin ja heittäytymään itse rohkeasti pelimaailmaan: kaupunkisotavarusteet lahjaksi viisikymppiselle perheenäidille, Gameboy papalle, Playstation-paketti firmasta eläköityvälle johtajalle.
Martsola painaa jarrut pohjaan. Lastenpsykologit tietävät, että sukupolvirajojen murtaminen heikentää lasten mielenterveyttä ja aiheuttaa heissä masennusta.
Lapsenmieliset aikuiskuluttajat sanovat, että on ihanaa olla välillä lapsi ja heittäytyä pelien maailmoihin.
– Toivon vain, etteivät heidän lapsensa saa tietää, miten vaikeaa heidän on olla aikuisia.
Vastaanotolla lapsi saattaa itkeä sitä, ettei äiti koskaan leivo pullaa. Martsola ei ole kuullut kenenkään lapsen valittavan, että miksi meidän äiti ei pelaa tai mene prätkällä maapallon ympäri.
– Lapsella on oikeus rajoihin. Hän on hahmottamassa rajoja ja eroja. Silloin aamun pitää olla erilainen kuin ilta, lapsen pitää olla erilainen kuin aikuinen.
Martsola on kirjoittanut aikuislapsista ja lapsiaikuisista kirjassa Aikuinen vanhemmuus, jonka hän on toimittanut yhdessä lastenlääkäri Elina Hermansonin kanssa.
– Surullista on, että mediakasvatuksessa ei haluta puhua ikävistä asioista. Se tarkoittaa, ettemme halua olla tuomassa aikuisen turvaa, pettymyksiä ja rajoja vaan haluamme murrosikäiseen tapaan ihailla rajattomuutta. Haluamme kuvitella, että media on vain kivaa ja fantsua.
Luovuus on se taikasana, jolla rajatonta ja erotonta menoa usein perustellaan. Luovuustutkimusten tulokset ja Martsolan kliininen kokemus kertovat muuta: lasten luovuus kukkii vasta turvallisten rajojen sisällä.
– Se ei ole mitään vanhanaikaista mummoilua vaan mielenterveyden perusfakta.
Ongelma eivät tietenkään ole välineet sinänsä. Ongelma on, että lapset altistuvat myös heille sopimattomille sisällöille.
Tietokonepelien hyötyjä mainostetaan nykyään joka paikassa. Martsolankin mielestä niitä kiistatta on. Hänellä on pitkä kokemus lasten testaamisesta, ja pelaaminen selvästi kehittää esimerkiksi silmän ja käden yhteistyötä.
Systemaattisesti ei ole vielä tutkittu, mitä taitoja pelaaminen huonontaa. Hänen oma havaintonsa on, että pelien ja median parissa paljon aikaansa viettävät lapset pärjäävät huonosti lähimuistitesteissä.
Pelien ansioksi luetaan usein, että estyneet ja eristyneet lapset saavat edes jonkinlaisia kontakteja muihin lapsiin. Martsola huomauttaa, että lapsi tarvitsee kasvuunsa syliä, puhetta, vuorovaikutusta ikätovereiden kesken äänineen, ilmeineen, eleineen, hajuineen.
Hän tarvitsee myös loukkaantumista ja suuttumista lasten kesken reaalimaailmassa. Virtuaalisuus ei sitä korvaa. Martsola nimittääkin nettiyhteisöä etäisöksi.
VOIMAANTUNEET JA HERKÄT
Muotisana voimaantuminen on saapunut myös mediakasvatuspuheeseen. Unna Lehtipuu väittää kirjassaan, että jopa fiktiivistä väkivaltaa sisältävillä tietokonepeleillä voi olla myönteinen vaikutus, jos ne antavat nuorelle pelaajalle voimaantumisen tunnetta ja kehittävät toimintakykyä.
Tämä voima toimii sitten identiteetin rakennuspuuna. Lehtipuu siteeraa myötäsukaan kuuden ikäistä poikaa: mä oon tää kaikkein eniten pahis, koska se oppii aina kaiken tosi nopeesti.
Psykologi Riitta Martsola sanoo, että erilaisten roolien kokeilemisesta voi olla hyötyä esimerkiksi esimurrosiässä. Mutta ei väkivaltaa eikä alaikäisille sopimattoman materiaalin näyttämistä voi perustella voimaannuttamisella.
Jännitystä, taistelua ja kukistamista Martsola pitää kyllä etenkin poikien leikkeihin kuuluvina. Hän on nähnyt melko siistejä taistelupelejäkin, joissa ei mässäillä väkivallalla. Päät eivät irtoa eivätkä suolet pursuile.
– Eivät lapset ole pyytäneet peleihin verilammikoita. Aikuisten tuotteita ne ovat. Mutta mitä enemmän kuusivuotias on niitä nähnyt, sitä enemmän hän niitä haluaa. Sama pätee perheväkivaltaan: lyönnit kovenevat.
Martsola on nähnyt koululuokissa, kuinka himopelaajat käyvät ylikierroksilla. He melkein repivät aineiston hänen käsistään ja odottavat näkevänsä jotakin jännää, puhui heille peleistä mitä hyvänsä. Se on traumareaktio.
Mediatraumat sysätään usein herkkien, arkojen ja pelokkaiden ongelmaksi. Toisilla lapsilla taas on kuulemma teflonpinta kaikkia ikäviä vaikutuksia vastaan.
Martsolan mukaan tuollainen on ulkokohtaista havainnointia. Ensimmäinen kysymys kuuluu, mitä pahaa lapselle on tapahtunut, jos hänellä on sellainen puolustusmuuri ja näennäisen hyvä itsetunto. Luultavasti hän on sisältä hyvin pelokas ja altis käyttämään väkivaltaa.
Terapeutti tapaa lapsia, jotka sanovat, että potkiminen ei ole väkivaltaa, ellei verta tule. Siinä näkyy pelikulttuurin vaikutus.
Muuan naistenlehti ilmoitti äskettäin lukijoilleen ilosanoman: rentoutukaa vanhemmat, vain herkkiä tarvitsee suojella. Lähteeksi oli mainittu Martsolan ja Mäkelä-Rönnholmin kirja. Se tuntui kirjoittajista todella ikävältä.
Joka neljäs meistä saa jo syntymälahjaksi herkemmän temperamentin kuin muut. Miten sen lahjan käy, riippuu myöhemmistä kohtaloista. Jos vanhemmat yrittävät väkisin karaista, silloin herkkyydestä tulee lapselle onnettomuus.
Mutta kovapintaiset älkööt luulko, ettei heissä ole herkkyyttä. Sitä on meissä kaikissa. Toisilla vain on enemmän rohkeutta ja kykyä ilmaista sitä.
– Joskus vanhemmat ylpeilevät, että meidän Jari ei vähästä hätkähdä, ja että hän on siksi jotenkin parempi kuin muut. Silloin täytyy valitella, että Jari on joutunut sammuttamaan herkät puolensa. Sillä on taipumus kostautua, sanoo Sörnäisten vankilassakin työskennellyt Martsola. Näin voi käydä jo, kun ensimmäinen seurustelusuhde menee pieleen.
Pettymyksiä ei opita myöntämään ja käsittelemään virtuaalisesti. Se opitaan pettymällä reaalimaailman ihmisiin.
LAPSIA VAI MEDIANEROJA (kirja-arvio)
Riitta Martsola & Minna Mäkelä-Rönnholm: Lapsilta kielletty. Kuinka suojella lasta mediatraumalta. Kirjapaja 2006. 203 s.
Unna Lehtipuu: Ruuturitari ja digidonna. Lapsi matkalla mediaan. WSOY 2006. 245 s.
Lapset ja media näyttää aiheena kiinnostavan monia kustantajia. Nämä kirjat olen valinnut eräänlaisina vastakohtina.
Martsola ja Mäkelä-Rönnholm ovat itse alan asiantuntijoita ja pysyvät tiukasti asiassaan, median aiheuttamissa vahingoissa. Martsola on esitelty oheisessa haastattelussa. Mäkelä-Rönnholm on elokuvatarkastaja ja luokanopettaja. Väitöskirja on tekeillä.
Sen sijaan Unna Lehtipuu on opiskellut kansainvälistä politiikkaa ja työskennellyt toimittajana televisiossa, Kauppalehdessä, Radio Cityssä ja Ulkopolitiikka-lehdessä. Hän toimii kouluttajana Klaani-nimisessä viestintäyrityksessä.
Lehtipuu on haastatellut erilaisia ammattilaisia psykiatrista semiootikkoon ja mediatutkijasta mainostoimiston strategiajohtajaan. Kirjavat ainekset ovat myllääntyneet ja tulkkaantuneet eräänlaiseksi kasvatusneuvojen ja elämänfilosofioiden supermarketiksi.
Lapsilta kielletyssä jäsentely on johdonmukainen ja esitys asiallinen. Mitä lapsuus on, miten lapset käyttävät mediaa ja mitä vahinkoja media voi lapsille aiheuttaa. Mitkä instituutiot ovat vastuussa lasten suojelemisesta eri medioiden haitallisilta sisällöiltä, ja miten kodit, päiväkodit ja koulut voivat suojella lapsia.
Kirjoittajat esittävät myös suosituksia mediakasvatuksen järjestämisestä, ikärajapolitiikasta, tiedottamisesta, valvonnasta, tutkimuksesta sekä lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten koulutuksesta.
He toteavat, ettei lastenpsykiatrisiin häiriöihin voida esittää mitään yhtä syytä. Kyse on epäsuotuisten tekijöiden kasautumisesta ja niiden toisiaan vahvistavasta yhteisvaikutuksesta. Mutta media on siinä yksi iso tekijä.
Median vaikutuksista käsitellään ensinnäkin pelkoja, joiden seuraukset voivat olla myös fyysisiä. Median ja aggressioiden yhteys on puolestaan todettu yli 200 tutkimuksessa. Kolmantena on vahingollisten mallien tuottaminen ja jäljittely ja neljäntenä tunteiden turtuminen.
Kirjoittajien mukaan media voi vahingoittaa persoonallisuuden kehitystä siinä missä vääränlainen kasvatus tai mikä tahansa ulkopuolinen häirintä. Media, esimerkiksi tietokonepelit, voivat aiheuttaa myös pahaa riippuvuutta.
Suoranaiset traumat voivat olla hyvinkin vakavia ja heijastua aikuisuuteen. Traumatisoiva tapahtuma uhkaa koko ihmisen uskomusjärjestelmää.
Lapsilta kielletty kumoaa seitsemän myyttiä lapsen ja median suhteesta. Seitsemäs harha: kuva vaikuttaa samalla tavalla kuin teksti.
Todellisuudessa lapsi luo lukemaansa tai kuulemaansa tarinaan kuvat itse, oman kehitystasonsa mukaisesti. Hän suojautuu eikä tuota itselleen kestämättömiä mielikuvia. Sen sijaan kuvaruutu tykittää valmista tavaraa, jolta on vaikea suojautua.
Ruuturitari ja digidonna sisältää tervettä järkeä ja viisaita varoituksia median liikakäytöstä. En silti uskalla suositella kirjaa lasten vanhemmille ilman kokeneen lastenpsykologin tai vastaavan turvallisen aikuisaikuisen seuraa. En voi vakuuttaa, että kaikki asiantuntijoiden neuvot olisi tulkittu oikein.
Kriittistä lukijaa tökkivät romanttiset käsitykset lapsen neroudesta, metrin mittaisista mediafilosofeista ja luovista ruutujumalista. Mediaa itseään maalaillaan pastellivärein. Lapsen herkkyys kuittautuu enimmäkseen syntymävikana tai äitisuhteen häiriönä.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi Lehtipuun kirjasta jää viestin ristiriitaisuus. Loppua kohti kirja huipentuu taitavan mainonnan ja materialistisen kuluttajaelämän ylistyslauluksi. Kummallista hehkutusta mediakasvatusta käsittelevässä kirjassa.
Selvästi virheellinen on liite sivulla 235. Elokuvien ikärajat eivät ole suosituksia vaan velvoittavia kieltoja. Ikärajoituksen syihin viittaavia sisältösymboleja käytetään vain peleissä, ei elokuvissa. Suomen elokuvatarkastamoa ei ole olemassa. Valtion elokuvatarkastamo on.
Pertti Martiskainen
VIIHTEEN VUOKSI (kommentti)
Kello tulee 21, kaikki hyvin, kaikki lapset nukkumassa. Rankempi tappaminen voi alkaa. Näin ovat kanavat keskenään sopineet. On hetkiä, jolloin neljällä suomalaisella kanavalla tapetaan yhtaikaa, viihteen vuoksi.
Miksi julkisen vallan ja median täytyy väistellä ja vähätellä lasten mediasuojelun tarvetta? Siksi, että tälle ajalle ja yhteiskunnalle muut asiat ovat tärkeämpiä kuin lapset. Ja siksi, että viihde on iso bisnes.
Kulttuuriteollisuudesta ja sisällöntuotannosta on odotettu vetävää vientiteollisuutta. Ne ovat eri asioita kuin kulttuuri ja journalismi.
Kustannusjätit harjoittavat monialabisnestä. Esimerkiksi johtavan päivälehden kulttuuritoimitus kuuluu samaan ryppääseen kuin amerikkalaisviihteeseen erikoistunut televisiokanava, halusipa tai ei.
Tohtorismiesten yleisönosastokirjoitus mediakasvatuksesta tiistain Hesarissa alkoi väitteellä, että median käytön ongelmat eivät koske kaikkia lapsia ja kaikkia perheitä, vaan ne kasautuvat tietyille ryhmille. Tulihan se luettelokin: työttömät, taloudellisissa vaikeuksissa elävät, päihdeongelmaiset, eronneet.
Haa, ajattelee keskiluokkainen töihinlähtija aamukahvilla, ei koske minua. Kyllä koskee, varsinkin uraohjusta, joka ehtii seurata lastensa tekemisiä vähemmän kuin tavallinen duunari.
Eivät ongelmat edes rajoitu psyykkisten häiriöiden alueelle. Ajan militaristinen henki täyttää kaikki tuutit, sisällöt ja arjet sodan kauneudella. Sotaintoinen on meidän ajassamme vahva, terve ja luotettava, rauhanaktivisti heikko, sairas ja epäluotettava. Mutta tämähän on jo politiikkaa.
Pertti Martiskainen
-------------------------------------------
LAPSI TARVITSEE SUOJAA
MEDIAN HAITOILTA (pääkirjoitus)
Jonkun mielestä on ehkä joutavaa murehtia tietokonepelien, väkivaltaisten elokuvien tai pornofilmien vaikutuksia lapsiin, kun reaalimaailma on tällainen. Kun kerran maailman mahtavien mielestä yhden sotilaan henki vastaa sadan lapsen henkeä. Ja lisäksi kokonaisen kansakunnan aineellisia elämisen edellytyksiä.
Mediatuotannon professori Marjo Mäenpää tiivisti oman näkemyksensä taannoin kirja-arvionsa otsikossa Helsingin Sanomissa: kun maailma ahdistaa, kasvattajat löytävät syyllisen mediasta. Niinkin voi joskus olla, mutta silti mediaprofessorin näkemys on rajoittunut. Se voidaan hyvin perustein kääntää päälaelleen.
Lapsia pitää suojella haitallisilta mediasisällöiltä juuri siksi, että maailma on ahdistava paikka. Lapsia pitää tietenkin säästää myös liian ahdistavilta uutiskuvilta. Eikä heidän tarvitse eikä pidä tietää maailmasta läheskään kaikkea.
Toki kauheimpia kuvia jätetäänkin näyttämättä ja käyttämättä. Ikävä kyllä yli puolet suomalaislapsista katselee televisiotakin omassa huoneessaan.
Lukemaan opetteleva lapsi tavaa kaupan kassalla silmiensä korkeudelle sijoitettua lööppiä. Jonkun äiti tapettiin, kun illalla oli vietetty lapsen synttäreitä. Jonkun isä tappoi lapsensa aamiaispöytään. Niinkö vaarallista on viettää synttäreitä ja syödä aamiaista yhdessä isän kanssa.
Paljon enemmän lapset kuitenkin kohtaavat sellaista sisällöntuotannoksi tai kulttuuriteollisuudeksi nimitettyä fiktiivistä, kuvitteellista väkivaltaa, joka pelottaa, ahdistaa ja pahimmassa tapauksessa traumatisoi. Se murentaa lapsen perusturvallisuutta ja heikentää hänen valmiuksiaan kohdata ahdistava reaalimaailma.
Traumaterapeutti Soili Poijula on huomauttanut, että minkä tahansa alan väki voi nykyään antaa väheksyviä asiantuntijalausuntoja median haitoista ja opastaa vanhempia. Poijula on oikeassa. Mikrofonia on tarjottava ja palstatilaa varattava lasten kehityksen ja mielenterveyden asiantuntijoille.
Lasten mediasuojelu kuitataan paremmissa ja menevämmissä piireissä jonkinlaisena mummoiluna. Jokaiselle tekisi hyvää löytää oma sisäinen mummonsa: elämänviisaus, turvallisuuden jakaminen, huolenpito, hyväntahtoisuus, rakkaus.
Pertti Martiskainen
Post a Comment