Helsingin sanomat 31.5. 2006:
Pelkoa ja inhoa virtuaaliviidakossa
Kun maailma ahdistaa, kasvattajat löytävät syyllisen mediasta
Lapsista ja mediasta on näköjään vaikea kirjoittaa joutumatta sivupoluille. Kaikkihan liittyy tavalla tai toisella mediaan: vanhempien pätkätyö, uraäidin ruuhkavuodet, brändien tunkeutuminen lastenhuoneeseen, varhaisteinien ulkonäköpaineet. Maailma ahdistaa, koska media on uhka lapsille. Väkivaltaviihde traumatisoi ja verkossa vaanii namusetä.
Kun mediakasvatuksesta ja -lukutaidosta kirjoittavat muut kuin mediakriitikot, lapsille suunnatun median laadullinen ja arvottava tutkimus usein väistyy, ja tilalle tulee moralisointi ja pelkojen lietsominen. Atte Oksasen ja Sari Näreen skenaarioon mahtuu koulukiusaaminen, hymiöiden latistava vaikutus ja tietenkin kännyköiden käyttö. Lapset pelissä -pamfletti pyrkii olemaan vastapuheenvuoro suomalaiselle teknologiauskolle.
Näkökulma on kapeahko: pelaajan ja uupuneen äidin, kuten kirjoittajat esipuheessa tunnustavat. Näreen näkökulmassa on epäilemättä myös säväys kunnallispoliitikkoa.
Kirjassa kartoitetaankin pääasiassa median ja tietokoneiden aiheuttamia vaaroja - virtuaalimaailmaan uppoamisen ja räiskintäpelien kauhuvisioita. Ratkaisuksi Oksanen ja Näre näkevät huolestuttavasti viestintäkanavien sulkemisen.
Lapsen varjeleminen ja median käytön rajoittaminen on myös psykologi Riitta Martsolan ja luokanopettaja Minna Mäkelä-Rönnholmin sanoma Lapsilta kielletty -kirjassa. Kirjoittajat ovat päättäneet keskittyä vain median haittavaikutuksiin. Niiltä voi suojautua teknisin haitta- ja esto-ohjelmin ja suodattimin, koska mediakasvatus ei kirjoittajien mukaan riitä.
Lasten peliriippuvuutta, väkivaltaisten tv-ohjelmien vaikutusta tai anonyymiä hyväksikäyttöä ei voi vähätellä eikä sivuuttaa.
Laitteet roviolle vain! Vai olisiko sittenkin viisaampaa yrittää paneutua median sisältöön ja kehittää kriittistä ja valikoivaa katsomista?
Lapset pelaavat ulkomaisia räiskintäpelejä. Totta - mutta minne Suomesta on kadonnut kotimainen laadukkaiden vuorovaikutteisten lastenohjelmien tuotanto?
Voisiko lapsen vain antaa nauttia mediasta, kysyy toimittaja Unna Lehtipuun Ruuturitari ja digidonna. Kirja onkin kohtuuden ylistys. Lehtipuun mukaan television tai tietokonepelien luomat jännitteet voivat olla "voimauttavia" kokemuksia. Pelaamisen merkitystä oppimisessa ei voi liikaa korostaa.
Lehtipuun lähtökohtana on yhteisöllinen mediakritiikki. Hän laittaisi lapset yhdessä opettajien tai vanhempien kanssa arvioimaan televisio-ohjelmia ja valikoimaan nettipelejä.
Medialukutaidon opettaminen tuntuu kuitenkin olevan parhaimmillaan suojelevan ja ohjailevan kasvatuksen välimaastossa.
Toisessa ääripäässä syyllistetään katsoja tai ainakin vanhemmat, jotka katsomisen sallivat. Toisessa ääripäässä toivoisi näkevänsä arvottavaa kritiikkiä.
Vanhempien medialukutaitoa on tunnistaa hyvät tietokonepelit ja ymmärtää mm. videoiden ja televisio-ohjelmien ikäsuositusten merkitys.
Television katselukokemuksia voi tarkastella sekä uhkana lasten turvallisuudelle että mahdollisuutena asioiden uudenlaiseen ymmärtämiseen. Lapsuus mediamaailmassa -artikkelikokoelma on syntynyt osana Tampereen yliopistossa kuusi vuotta sitten aloitetun Lapset ja tietoyhteiskunta -hanketta. Kokoelman kirjoittajat näkevät median monitasoisena vaikuttajana.
Tutkimusten mukaan lapset suhtautuvat eri lailla ns. fiktiiviseen väkivaltaan ja realistisesti esitettyyn väkivaltaan. Artikkelissaan Televisio pienten lasten arjessa Satu Valkonen, Marjo Pennonen ja Anja Riitta Lahikainen muistuttavat, etteivät lapset ole passiivisia katsojia. Katseluprosessissa on tasoja syventyneestä katsomisesta selailuun ja television äärellä leikkimiseen.
Pelottavien kohtausten äärellä lapsella on yleensä käytössään erilaisia hallintamekanismeja, ns. coping-menetelmiä. Pienimmät laittavat silmät kiinni tai poistuvat television äärestä, vanhemmat lapset pyrkivät selittämään näkemänsä jollakin itselleen järkeenkäyvällä tavalla.
Hallintamenetelmien käyttö on yhteydessä lapsen kehitystasoon ja medialukutaitoihin. Mitä harjaantuneempi lapsi on lukemaan kuvia ja erottamaan todellisen sadusta ja elokuvasta, sitä paremmin hän kykenee palauttamaan turvallisuudentunteen ja poistamaan pahan olon.
Myös vanhemmat tarvitsevat enemmän ohjausta ja opastusta ymmärtääkseen fiktiivisen televisioväkivallan vaikutuksia ja kehittääkseen lööppienlukutaitoaan. Lapsuus mediamaailmassa antaa synninpäästön. Juuri ne lapset, jotka käyttävät mediaa monipuolisemmin, surffaavat, lajittelevat tv-ohjelmia ja tekstaavat kännyköillä, käyttävät mediaa sosiaalisesti ja ovat kehittyneimpiä mediakriitikkoja.
MARJO MÄENPÄÄ
Kirjoittaja on mediatuotannon professori Taideteollisessa korkeakoulussa.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin sanomat 22.6. 2006:
Lasten mediakokemuksia ei tule mitätöidä
"Lasten mediaan liittyvien mielenterveys- vaikutusten tutkiminen on tärkeää sekä lapsen itsensä että myös hänen perheensä ja koko ikäryhmän ja yhteiskunnan kannalta."
Mediatuotannon professori ja multimediakriitikko Marjo Mäenpää on arvioidessaan tuoreita lapset ja media -aiheisia kirjoja esittänyt näkökantoja, jotka vähättelevät lastensuojelunäkökulmaa (HS 31. 5.).
Jos asiantuntija- tai päätäntävaltaa käyttävät aikuiset Mäenpään tavoin asettuvat lasten tai heitä tutkineiden ja hoitaneiden ammatti-ihmisten yläpuolelle, mitätöidään lasten kokemukset. Samalla kielletään myös lasten mediakokemuksia kartoittavan tutkimuksen paljastamat ongelmat.
Koska lastensuojelua vähättelevä näkökulma on jo saanut jalansijaa muun muassa mediakasvatuksen suunnittelussa, jossa lasten suojelu haitallisilta mediasisällöiltä on nähty vain moralismina, on tarpeen tuoda esiin lapsi, hänen kokemisensa taso ja suojelun tarpeensa.
Aikuisnäkökulman sijasta lähtökohtana tulisi olla lasten todelliset mediakokemukset – lasten kuuntelu ja heidän pelkojensa ottaminen vakavasti, ja opettaminen heitä myös kriittiseen mediasuhteeseen. Lasten läheisiltään saaman tuen puute altistaa heitä median haitallisille vaikutuksille.
Lasten mediakokemusten ymmärtäminen edellyttää eläytymistä lapsen asemaan median sisältöjen vastaanottajana. Lasten hyvinvointi ja mielenterveys eivät voi määrittyä pelkäksi mielipideasiaksi, vaan kyseessä on asiantuntijuutta vaativa erityisala.
Lasten mediaan liittyvien mielenterveysvaikutusten tutkiminen on tärkeää sekä lapsen itsensä että myös hänen perheensä ja koko ikäryhmän ja yhteiskunnan kannalta.
Lasten kanssa työskentelevien kasautuvia huomioita median haitallisuudesta tai tieteellisesti koeteltuja havaintoja asiasta ei voi ohittaa. Lasten mediakokemuksia kartoittava tutkimus on paljastanut selkeästi myös lapsille aiheutuvia ongelmia, joista olemme raportoineet.
Lasten henkistä hyvinvointia kartoittavaa tutkimusta ei tule vähätellä leimaamalla se politikoinniksi tai vanhempien uupumuksesta johtuvaksi.
Tuoreessa tutkimuksessa suomalaislapsista Juulia Paavonen työryhmineen raportoi, että aikuisten tv-ohjelmien katselu ja erityisesti passiivinen altistuminen aikuisten tv-ohjelmille lisäävät merkittävästi lasten unihäiriöiden riskiä. Tutkijat suosittelevat, että terveydenhoito-henkilöstön tulisi olla tietoinen televisionkatselun ja unihäiriöiden välisestä yhteydestä.
Mutta tulisiko vain terveydenhoitohenkilöstön tutkia ja hoitaa median kielteisiä vaikutuksia? Entä haitallisten aineistojen levittäjien vastuu?
On väitetty, että selviytymistaitonsa ansiosta lapset pystyisivät käsittelemään median tuomia tunteita ikätasolleen sopivasti. Kuitenkin uusimmissa lapset ja media-aiheisissa tuotannoissa raportoidaan todellisia tilanteita, joissa lapsen minän puolustusmekanismit eivät yksinkertaisesti riitä, mikä haittaa hänen kehitystään.
Lapsi ei itse kykene palauttamaan turvallisuudentunnettaan tai poistamaan pahaa oloaan esimerkiksi jouduttuaan virtuaalisesti ahdistelluksi tai kiusatuksi tai nähtyään rikoslaissa kiellettyä pornografiaa.
Kyse ei ole pelkojen lietsomisesta tai moralisoinnista, vaan yksinkertaisesti lasten mielenterveystyön ja koulumaailman ammattilaisten tekemistä havainnoista.
Olemme tuoneet esiin tutkimuksissamme ja julkaisuissamme mediavälineen ja sen sisällön eron, samoin kuin lapsille vahingollisen ja sopivan mediasisällön eron.
Puhe vahingollisista mediasisällöistä ei siis koske välinettä sinänsä, tai pyyhi pois mediassa tai muussa maailmassa olevaa hyvää.
Allekirjoittaneiden työ lasten ja mediavaikutusten parissa ei sen enempää syyllistä kuin anna synninpäästöäkään, vaan kyse on lasten esiin tuomien vaikutusten raportoinnista ja niiden tulkinnoista, olivatpa ne sitten aikuisten kannalta negatiivisiksi tai positiivisiksi koettuja.
Medialaitteita ei siis ole syytä viedä roviolle. Lapset ja tietoyhteiskunta -hankkeessakaan ei "synninpäästöä" ole annettu, vaan haastettu kriittiseen keskusteluun median vaikutuksista lapsiin.
Tosiasia on, että ainoastaan aikuiset voivat ottaa vastuun lapsista, median esittämistä sisällöistä tai mediakasvatuksen suunnasta. Ratkaisuksi esitetyn medialukutaidon kehittämisessäkään vastuuta ei tule siirtää vain lapsille, vaan myös median tuottajien tulee kantaa vastuunsa.
Kasvatus ei voi olla "arvovapaata" eikä se voi aina edustaa kompromissia kuten aikuisten maailmassa. Aikuisten on sekä kuultava lapsia että otettava kantaa ja vedettävä linjaa. Kyse on lasten tai nuorten mielenterveyttä edistävistä rajoista ja rajoituksista, esimerkiksi aikuisten määrittelemistä pelien ja elokuvien ikärajoista.
Aikuinen yleensä erottaa toden ja valheen lööpeissä ja mainoksissa, mutta konkreettisen ajattelun vaiheessa oleva alle 12-vuotias lapsi ei sitä välttämättä tee.
Lasten mediasuhde on varsin moniaineksinen ja tutkimus vielä vähäistä etenkin alle kouluikäisten osalta. On varottava vetämästä aiheesta yksioikoisia loppupäätelmiä.
Suomi sijoittui juuri ensimmäiseksi maaksi kansainvälisessä tiedostusvälineiden rajoittamattomuuden arvioinnissa. Liiallisesta rajoittamisinnosta suomalaisia tai edes kritisoitujen kirjojen kirjoittajia ei voitane syyttää.
Lasten tarpeiden vähättely ja kieltäminen istuu syvällä kulttuurissamme – myös media-alalla. Siksi tarvitsemme median vaikutuksista avointa ja argumentoivaa keskustelua."
ANJA RIITTA LAHIKAINEN
sosiaalipsykologian professori
Tampereen yliopisto
RIITTA MARTSOLA
lastenpsykologi, psykoterapeutti
Helsinki
SARI NÄRE
valtiot. toht., sosiologian dosentti
Helsinki
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin sanomat 2.7. 2006:
Mediakasvatus arvostaa lapsen kokemusta
HS 2.7.2006
Anja Riitta Lahikainen, Riitta Martsola ja Sari Näre ovat mielipidekirjoituksessaan huolestuneita lasten mediakokemuksiin ja mediakasvatukseen liittyvästä suojelunäkökulman vähättelemisestä (HS 22. 6.).
Mediakasvatuksen osalta heidän arvelunsa kaipaa tarkentamista.
Mediakasvatus on kasvatusta ja oppia mediasta median parissa.
Se on tavoitteellista toimintaa ja vuorovaikutusta, jossa parhaimmillaan sekä kasvattaja että kasvatettava ovat oppijan asemassa.
Perinteisesti mediakasvatuksessa sekä analysoidaan olemassa olevaa materiaalia, että myös tuotetaan omaa uutta.
Kouluissa mediakasvatusta toteutetaan melko usein media-ammattilaisten kanssa. Suunnittelun, tekemisen, yhdessä kokemisen, jakamisen ja reflektoinnin kautta päästään kiinni prosessiin, jossa omat mediaan ja mediakulttuureihin liittyvät taidot, tiedot sekä arvot ja ylipäätään ajattelu syvenevät.
Mediakasvatuksessa ei lasten suojelua haitallisilta mediasisällöiltä nähdä moralismina.
Mutta eivät mediakasvattajat portinvartijan asemaankaan halaja.
Jos mediakasvatuksessa vähäteltäisiin lasten kokemusta, kehitystasoa tai tarpeita, olisi sen filosofinen perusta murennettu.
Mediakasvattajat eivät kiellä lasten mediakokemusten tutkimista, lasten kokemusten kuulemista, eläytymistä heidän asemaansa.
Tämänkaltainen arvokas tutkimus antaa pohjaa mediapedagogiselle suunnittelutyölle, mutta ei voi olla sen ainoa suunnannäyttäjä. Tällöinhän edettäisiin median ehdoilla.
Mediakasvatusta (tai medialukutaitoa) ei tule ymmärtää ratkaisuna mihinkään ongelmaan, vaan se on nähtävä tulevaisuuden pedagogiikkana.
Olemme aina vain tukevammin menossa kohti mediakulttuuria, jossa tuottavaksi osapuoleksi on ryhtymässä kuluttaja itse, jo lapsena.
Mediakasvatuksen yhtenä ydintehtävänä onkin motivoida kaikenikäisiä ihmisiä ottamaan mediakulttuuri haltuun – ei ainoastaan vastaanottajina, mediakulttuurin kuluttajina, vaan myös tuottajina ja osallisina.
Voidaan oppia tekemään yhdessä mediakulttuurisia valintoja ja ratkaisuja.
Silloin se, mikä esimerkiksi lapsia kiinnostaa, koskettaa, pelottaa tai huvittaa tulee meille entistä näkyvämmäksi eikä jää merkityksettömäksi.
SARA SINTONEN
yliopistonlehtori, vieraileva tutkija
Centre for the Study of Children, Youth and Media
University of London
--------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin sanomat 13.7. 2006:
Mediakasvatuksen on myös suojattava lasta
HS 13.7.2006
"Lapset tarvitsevat vastuullisia aikuisia, jotka auttavat heitä median käytössä sekä akuuteissa tilanteissa että kauaskantoisemmin."
Musiikin tohtori Sara Sintonen selittää tutkijan näkökulmasta, mitä mediakasvatus on (HS 2. 7.). Siihen ei hänen mielestään tarvita lasten mielenterveyden asiantuntemusta.
Onko tämä myös lasten vanhempien näkemys asiasta?
Sintonen, kuten monet muutkin mediakasvatuksen kanssa puuhaavat, näkevät tärkeäksi medialukutaidon ja median käyttötaitojen kehittämisen.
Samalla he kuitenkin unohtavat, että kasvatuksen kohde on lapsi, joka tarvitsee nimenomaan oman kehitystasonsa ja psyykkisten valmiuksiensa mukaista kasvatusta.
Lasten mielenterveydestä ja hyvinvoinnista irrallaan oleva ajattelu näyttää vallitsevan kaikissa meneillään olevissa mediakasvatushankkeissa, joille myös ministeriöt anteliaasti myöntävät rahoitusta.
Unohtuu myös se, että aikuiset ovat tänä päivänä niitä, jotka tarvitsevat teknistä median opettelua, eivät niinkään lapset. Lapset tarvitsevat vastuullisia aikuisia, jotka auttavat heitä median käytössä sekä akuuteissa tilanteissa että kauaskantoisemmin.
Sintonen väittää, että mediakasvatuksessa lasten suojelua haitallisilta mediasisällöiltä ei nähtäisi moralismina. Miksi sitten lapsille ei opeteta myös suojelusääntöjä ja kansalaistaitoja vahingollisia mediasisältöjä vastaan?
Vastoin väitettään Sintosen toimittamassa oikeusministeriön julkaisussa Mediakasvatus 2005 suojeluajatukset todettiin moralismiksi:
"Mediakasvatuksen kentän voi hahmottaa erilaisiksi 'heimoiksi'. Suojelun heimossa tavoitteena on ennen kaikkea lasten suojeleminen median huonoilta vaikutuksilta."
"Näkökulma on normatiivinen ja median tarjontaa arvottava sekä ajoittain moralisoiva. Erityinen huoli on koskenut television väkivaltaista tarjontaa."
Normatiivisuuden pelko, rajattomuus ja asiantuntemattomuus mediakasvatushankkeissa ovat johtaneet lasten mielenterveyden ohittamiseen ja jopa lainrikkomuksiin.
Opetusministeriön käynnistämä Mediamuffinssi-hanke ja Stakesin varhaiskasvatuksen verkkopalvelu Varttua ovat suositelleet viime päiviin saakka päiväkoti-ikäisille lapsille alle 7-vuotiailta kiellettyä elokuvaa Nemoa etsimässä.
Myös lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä lapsen näkökulmasta esittävää elokuvaa Lilja 4-ever on käytetty ja käytetään kasvatustarkoituksiin.
Koulukinon internetlistassa suositellaan yläasteelle katsottavaksi K15-elokuvaa Virgin Suicides, jossa tytöt yrittävät "päästä eroon" neitsyydestään ja päätyvät itsemurhiin.
Kuka mahtaa olla vastuussa tällaisista laittomista linjanvedoista, ja kuka korjaa lapsen tai nuoren mielipahan tai perheille aiheutuneen vahingon?
Kaikki vanhemmat varmaan uskovat voivansa lähettää lapsensa turvallisin mielin eri mediaprojekteihin tai -työpajoihin. Niissä lapset valmistavat muun muassa omia elokuvia oppiakseen samalla ymmärtämään, miten elokuvien väkivaltaiset kohtaukset tehdään.
Lapset haluavat niissä joskus pakonomaisesti toistaa näkemäänsä väkivaltaista tai muuten mieltään vaivaavaa kohtausta ja ohjaajat antavat siihen luvan.
Heidän näkemyksensä mukaan lasta ei saa kahlita tai estää. Mitään tukea he eivät osaa antaa lapsille tai ohjata heitä käsittelemään pelkojaan.
Median sisältö on nykyisin niin rankkaa, että mediakasvattajienkin olisi jo syytä alkaa ymmärtää, mitä kaikkea lapset joutuvat mediassa kohtaamaan.
Sintonen kuitenkin kirjoittaa, että mediakasvattajat eivät halua olla portinvartijan asemassa. Mediakasvatusta ei hänen mielestään tule nähdä ratkaisuna mihinkään ongelmaan, vaan tulevaisuuden pedagogiikkana.
Kuka siis ottaa vastuun lapsista koulupäivän aikana, jos mediaopetuksesta vastaavat katsovat abstraktisti tulevaisuuteen eivätkä pysty kohtaamaan lapsen mediaan liittyvää ahdistusta tai vetämään terveitä rajoja?
Fyysisen vaurion tapahduttua vaikkapa liikenneonnettomuudessa estetään ensin lisävahinkojen syntyminen, sitten hoidetaan loukkaantuneet ja vasta kauaskantoisin ajatus on liikennekasvatuksen opettaminen. Ei loukkaantuneille kerrota liikennekulttuurista, eikä sen varjolla jätetä estämättä lisäonnettomuuksia.
Samaa mallia voisi soveltaa mediakasvatukseenkin!
RIITTA AHONEN
freelancetoimittaja, äiti
Kemi
------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin sanomat 18.7. 2006:
Lasten mediakasvatuksessa vastakkainasettelut ovat turhia
Mielipidesivulla kesän mittaan käydystä lasten ja nuorten mediakasvatusta koskevasta keskustelusta saa ehkä ristiriitaisemman kuvan kuin on tarpeen tai mikä tilanne on käytännössä.
Lasten ja nuorten mediakokemuksia voidaan ja niitä tulee lähestyä useista näkökulmista, joissa huomioidaan lasten, vanhempien ja muiden kasvattajien tarpeet.
Asiantuntijoiden vastakkainasettelut ovat turhia: lasten suojelu on yksi näkökulma, mediatodellisuudesta kertova toinen ja lasten oman tekemisen ohjaaminen kolmas.
Lasten median käyttöä koskevassa keskustelussa korostetaan aivan oikein, ettei suomalaislapsia tueta riittävästi, tai että osa heistä jätetään suorastaan heitteille.
Median käyttöä koskevat ongelmat eivät koske kaikkia lapsia ja kaikkia perheitä, vaan ne kasautuvat tietyille ryhmille.
Siksi onkin painotettava lasten ja perheiden monien sosiaalisten ongelmien (työttömyys, taloudelliset vaikeudet, päihteet, avioerot) ensisijaisuutta suhteessa lasten ja nuorten median "ongelmakäyttöön".
Tästä näkökulmasta median käyttöä ei voida eristää muista ongelmista, vaan se tulee nähdä yhteiskunnallis-sosiaalisissa yhteyksissään.
Lisäksi on tarpeen pitää mielessä, että valtaosa suomalaisvanhemmista ja muista kasvattajista ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti lapsiaan ja nuoriaan parhaansa mukaan tukien, kuunnellen, selittäen, huolestuen ja rajoja asettaen.
Vanhemmat ovat myös valmiit oppimaan uusia tapoja ohjata ja kasvattaa lapsiaan uusissa tilanteissa.
Toivottavasti he ovat myös oivaltaneet, ettei ole syytä jäädä odottamaan niin kutsutun asiantuntijatiedon empiiristä todistusvoimaa kyetäkseen toimimaan viisaasti mediaympäristöissä.
Jo Platon kysyi aikoinaan olennaisen kysymyksen: "Annammeko ilman muuta lasten kuunnella millaisia tarinoita tahansa, kenen hyvänsä sepittäminä, ja omaksua sieluunsa käsityksiä, jotka ovat enimmäkseen täysin päinvastaisia kuin ne joita heillä pitäisi mielestämme aikuisina olla?"
Mediakasvatuksessa tulisi muun yhteiskunnallisen keskustelun ohella pystyä puhumaan hyvästä elämästä, johon kuuluu myös keskustelu ihmisten - aikuisten ja lasten! - suojelusta.
Siksi tarvitaan humanistista, yhteiskunta- ja aikalaiskriittistä tutkimusta, jossa osataan hahmotella hyvää elämää ja yhteiskuntaa sekä etsiä vaihtoehtoisia maailman malleja - esimerkiksi sellaisia, joissa kuvallisella väkivallalla ja muulla törkymedialla ei olisi markkinoita.
Yhteiskunta- ja kulttuurintutkimuksellisesti suuntautuneina mediakasvatuksen tutkijoina ja neljän alle kymmenvuotiaan lapsen isinä kaipaamme ennen kaikkia rakentavia näkökulmia sivistyneestä yhteiskunnasta, jossa erilaisen medioiden mielekkäällä käytöllä olisi osansa, muttei missään tapauksessa pääosaa.
Tässä yhteiskunnassa myös lapsilla on sanansa median tekijöinä. Mediatutkimuksen ja -käytäntöjen tuntijoiden tärkeä tehtävä on vahvistaa vanhempien ja lasten mediatietoja ja -taitoja.
Äskettäin perustettu mediakasvatuksen seura antaa tähän toivoaksemme mahdollisuuden ja vahvistaa alan toimijoiden vuoropuhelua.
REIJO KUPIAINEN
yliassistentti
yliassistentti
JUHA SUORANTA
dosentti
mediakasvatus Tampereen yliopisto
