Lapset ja media

Yliassistentti Kirsi Pohjola ja professori Kimmo Jokinen julkaisivat 20.7. Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoituksen lasten median käytöstä:

Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha

"Missä ja keitä ovat ne leikkimättömät, yliseksuaalisen mediatarjonnan ja pelien viettelemät lapset?"

Suomalaisten lyhyestä lapsuudesta ja leikin loppumisesta syytetään usein mediaa.

Median ja lapsuuden suhde on varmasti jännitteinen, mutta media on tuskin turmellut koko lapsuutta ja nuoruutta.

Euroopassa tehdyn hyvin laajan virtuaaliympäristöjä käsittelevän tutkimushankkeen "Virtual Society?" keskeinen tulos oli, että mediankäyttö ei muodosta muusta elämästä erillistä saareketta eikä yksiselitteisesti vähennä muuta tekemistä.

Omien tutkimustemme valossa suomalaiset lapset elävät koulupäivän jälkeen monipuolista elämää.

Koulun jälkeen syödään, pelataan tietokoneella tai katsotaan lastenohjelmia. Kavereiden kanssa lähdetään leikkimään ja liikkumaan. Tehdään läksyjä, käydään koiran kanssa ulkona ja perheen kanssa kaupassa. Kuunnellaan musiikkia, saunotaan, syödään iltapalaa ja vielä vähän luetaan.

Alakouluikäisten illankulut toki vaihtelevat, mutta tältä ne keskimäärin näyttävät. Kuulostaako tutulta?

Olemme keränneet parin viime vuoden aikana tietoa lasten iltapäivistä ja mediankäytöstä kyselyillä, haastatteluilla ja päiväkirjoilla. Mukana on ollut lähes 200 lasta useasta eri kaupungista ja maaseututaajamasta. Olemme seuranneet iltapäivätoimintaa ja koulutunteja.

Tutkimamme päiväkodit, koulut ja asuinalueet ovat erilaisia kuten lapsetkin. Siksi yleistysten teko, kuten väite lasten leikkien loppumisesta, on aina ongelmallista.

Missä ja keitä ovat ne leikkimättömät, yliseksuaalisen mediatarjonnan ja pelien viettelemät lapset?

Ei liene yllätys, että Suomessakin koulujen taso vaihtelee, vaikka meiltä suoranaiset "slummikoulut" puuttuvat. Kouluissa, joissa on ongelmia, opettajat pystyvät joskus tarjoamaan vain murto-osan siitä opetuksesta, mihin heidän kollegansa kykenevät "tavallisissa" kouluissa ja hyvinä pidetyillä alueilla.

Joistain kouluista saatoimme löytää useampiakin lapsia, jotka pelaavat koulun jälkeen tietokoneella ja pelikonsolilla yhtä soittoa iltakymmeneen ja jatkavat sitten omassa sängyssään väkivaltaelokuvan parissa, kunnes nukahtavat aamuyöstä. Aamu aloitetaan pelaamalla.

Tällaiset lapset saattoivat haastattelujen yhteydessä pitää pitkiä monologeja pelaamiensa pelien vaiheista. Juuri muuta heidän elämäänsä ei tuntunut mahtuvan.

Kun siirryimme seuraavaan luokkaan, kouluun ja kaupunginosaan, lapset kertoivat kotona noudatettavista peliajoista ja ikärajoista. Saattoi päätellä, että he ovat hyvin taitavia mediankäyttäjiä, mutta myös kiinnostuneita monista muista asioista ja tekemisistä.

Nuoriso ja rock herättivät 1960-luvun länsimaiden aikuisväestössä moraalista paniikkia. Nyt paniikin kohteena ovat lapset ja heidän virtuaaliympäristönsä. Tämä latistaa huolen ja toiminnan kärjen sieltä, missä sitä todella tarvittaisiin.

Leikin ohentuminen ja tekemisten yksipuolistuminen liittyvät lasten elinympäristöön ja elämisen tasoon. Voitaisiin puhua myös luokista. Suurimmalla osalla lapsista ei ole huolen häivää.

He saavat laadukasta opetusta, leikkivät monipuolisia leikkejä ja heillä on rikkaat sosiaaliset suhteet. He käyttävät mediaa, eikä media heitä. Sitten on lapsia, joille elämän edellytyksiä on kertynyt niukemmin.

Media ei siis itsessään lyhennä lapsuutta tai vähennä leikkiä. Eikä media ole yksi kokonaisuus, vaikka erontekoja tai hyvän ja huonon elämän (ja maun) määrittelyä sen avulla tehdäänkin.

Kun haluamme kontrolloida lasten mediankäyttöä, taustalla on usein halu kantaa vastuuta lasten hyvinvoinnista. Mutta yhtä hyvin huoli ja kontrolli kertovat pyrkimyksestä mukauttaa lapset toimimaan aikuisten hyvänä pitämällä, perinteisellä tavalla. Lapset kuitenkin osaavat haastaa aikuisten neuvot. Miten muutoin maailma muuttuisi ja kehittyisi?

Seuraavan tarinan aihe voisikin olla, miksi me aikuiset emme kykene näkemään mediaa oppimisena, harrastuksena ja leikkinä?

Ja mitä sanoa siitä, kun pitkälle yli 20-vuotiaat nuoret miehet pelaavat tietokonepelejä yötä päivää? Entäs kun leikki ei loppunutkaan, eikä aikuistuminen sanan perinteisessä mielessä alkanut?

KIRSI POHJOLA
yliassistentti

KIMMO JOKINEN
professori (perhetutkimus)

Jyväskylän yliopisto