Heinäkuun mediakasvatuskeskustelua

Heinäkuun on perinteisesti vuoden kiihkeintä aikaa mediakasvatuskeskustelussa (ks. vuoden 2006 heinäkuun keskustelu tässä blogissa). Nyt HS:n mielipidesivuilla keskustelu jatkuu 20.7. julkaistun kirjoituksen jälkeen. Vastaajana on tällä kertaa Suvi-Tuulia Ahonen (HS 27.7.):

Mediakasvatus tukee nuoren netinkäyttöä

Kirsi Pohjola ja Kimmo Jokinen kertoivat (HS 20. 7.) tutkittuaan nuorten mediakäyttäytymistä tulleensa siihen tulokseen, että syytä huoleen ei ole. Haluan tarkentaa asiaa nuorisotyön kannalta.

Kirjoittajien mukaan suuri osa lapsista elää normaalia elämää, jossa media ei hallitse vapaa-aikaa. Tämä on totta, mutta kehitystä on nähtävissä myös toiseen suuntaan.

Mediakasvatus on noussut tärkeäksi kasvatuksen osaalueeksi; nuoret myös odottavat realistista, ymmärtävää ja rajoittavaakin puuttumista.

Nuoret käyttävät yhä enemmän nettiä ihmissuhteissa luovimiseen, tiedonhankintaan ja verkkopelaamiseen.

Helsingin seudulla tehdään paljon työtä sen eteen, että nuoret tavoitetaan siellä, missä he vapaa-aikansa viettävät: muun muassa verkon keskustelupalstoilla. Nuorisotyötä pyritään suuntaamaan niin, että tavoitetaan myös paljon koneen äärellä viihtyvät nuoret.

Mediakasvatuksen tavoitteena on mediakriittisyyden luominen. Sosiaalisen kanssakäymisen luonne on nettikeskusteluissa erilainen kuin reaalielämässä, mutta virtuaalimaailma on nuorille todellinen.

Kasvattajat tarvitsevat tietoa siitä, mitä nuoret tekevät netissä ja kuinka todellisiksi he kokevat ne ihmissuhteet, joita verkossa luodaan.

Nuoriin eivät enää uppoa netinkäyttökiellot, vaan järkevämpää on hyväksyä nettiinnostus. Nuoria tulee ohjata järkevään mediakäyttäytymiseen ja kannustaa välillä irrottautumaan koneelta.

Heitä tulee siis ohjata rajoittamaan netissä surffailua, mutta tietämättömyydestä ja peloista johtuva kieltäminen on turhaa. Kun nuorilla on selkeät ja turvalliset rajat siellä toimiessaan, mediamaailma on hyvä apuväline eikä uhka.

Kyse on myös nuoren ajatusten kunnioittamisesta ja sen myötä nuoren käyttäytymiseen ja asenteisiin vaikuttamisesta.

Netin käyttöön puuttuminen ei ole turhaa, se vain on hyvä tehdä nuoriin vetoavalla tavalla osoittaen, että lopulta aidot ihmissuhteet antavat elämään enemmän sisältöä kuin jatkuva virtuaalimaailmassa eläminen.

Nuoret eivät ole ymmärtämättömiä käyttäessään nettiä, mutta he tarvitsevat ohjausta. Huoli median vaikutuksista on luonnollista, mutta huoli tulee esittää niin, että se tavoittaa nuoret. Tällöin kasvatetaan uuden kulttuurisen ympäristön rakentajia, jotka ymmärtävät tekemistensä vaikutukset omaan ja ympärillään olevien ihmisten elämään – tapahtui kanssakäyminen sitten netissä tai reaalimaailmassa.

SUVI-TUULIA AHONEN


erityisnuorisotyöntekijä

sosionomi (amk)

Vantaan nuorisopalvelut

Lapset ja media

Yliassistentti Kirsi Pohjola ja professori Kimmo Jokinen julkaisivat 20.7. Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoituksen lasten median käytöstä:

Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha

"Missä ja keitä ovat ne leikkimättömät, yliseksuaalisen mediatarjonnan ja pelien viettelemät lapset?"

Suomalaisten lyhyestä lapsuudesta ja leikin loppumisesta syytetään usein mediaa.

Median ja lapsuuden suhde on varmasti jännitteinen, mutta media on tuskin turmellut koko lapsuutta ja nuoruutta.

Euroopassa tehdyn hyvin laajan virtuaaliympäristöjä käsittelevän tutkimushankkeen "Virtual Society?" keskeinen tulos oli, että mediankäyttö ei muodosta muusta elämästä erillistä saareketta eikä yksiselitteisesti vähennä muuta tekemistä.

Omien tutkimustemme valossa suomalaiset lapset elävät koulupäivän jälkeen monipuolista elämää.

Koulun jälkeen syödään, pelataan tietokoneella tai katsotaan lastenohjelmia. Kavereiden kanssa lähdetään leikkimään ja liikkumaan. Tehdään läksyjä, käydään koiran kanssa ulkona ja perheen kanssa kaupassa. Kuunnellaan musiikkia, saunotaan, syödään iltapalaa ja vielä vähän luetaan.

Alakouluikäisten illankulut toki vaihtelevat, mutta tältä ne keskimäärin näyttävät. Kuulostaako tutulta?

Olemme keränneet parin viime vuoden aikana tietoa lasten iltapäivistä ja mediankäytöstä kyselyillä, haastatteluilla ja päiväkirjoilla. Mukana on ollut lähes 200 lasta useasta eri kaupungista ja maaseututaajamasta. Olemme seuranneet iltapäivätoimintaa ja koulutunteja.

Tutkimamme päiväkodit, koulut ja asuinalueet ovat erilaisia kuten lapsetkin. Siksi yleistysten teko, kuten väite lasten leikkien loppumisesta, on aina ongelmallista.

Missä ja keitä ovat ne leikkimättömät, yliseksuaalisen mediatarjonnan ja pelien viettelemät lapset?

Ei liene yllätys, että Suomessakin koulujen taso vaihtelee, vaikka meiltä suoranaiset "slummikoulut" puuttuvat. Kouluissa, joissa on ongelmia, opettajat pystyvät joskus tarjoamaan vain murto-osan siitä opetuksesta, mihin heidän kollegansa kykenevät "tavallisissa" kouluissa ja hyvinä pidetyillä alueilla.

Joistain kouluista saatoimme löytää useampiakin lapsia, jotka pelaavat koulun jälkeen tietokoneella ja pelikonsolilla yhtä soittoa iltakymmeneen ja jatkavat sitten omassa sängyssään väkivaltaelokuvan parissa, kunnes nukahtavat aamuyöstä. Aamu aloitetaan pelaamalla.

Tällaiset lapset saattoivat haastattelujen yhteydessä pitää pitkiä monologeja pelaamiensa pelien vaiheista. Juuri muuta heidän elämäänsä ei tuntunut mahtuvan.

Kun siirryimme seuraavaan luokkaan, kouluun ja kaupunginosaan, lapset kertoivat kotona noudatettavista peliajoista ja ikärajoista. Saattoi päätellä, että he ovat hyvin taitavia mediankäyttäjiä, mutta myös kiinnostuneita monista muista asioista ja tekemisistä.

Nuoriso ja rock herättivät 1960-luvun länsimaiden aikuisväestössä moraalista paniikkia. Nyt paniikin kohteena ovat lapset ja heidän virtuaaliympäristönsä. Tämä latistaa huolen ja toiminnan kärjen sieltä, missä sitä todella tarvittaisiin.

Leikin ohentuminen ja tekemisten yksipuolistuminen liittyvät lasten elinympäristöön ja elämisen tasoon. Voitaisiin puhua myös luokista. Suurimmalla osalla lapsista ei ole huolen häivää.

He saavat laadukasta opetusta, leikkivät monipuolisia leikkejä ja heillä on rikkaat sosiaaliset suhteet. He käyttävät mediaa, eikä media heitä. Sitten on lapsia, joille elämän edellytyksiä on kertynyt niukemmin.

Media ei siis itsessään lyhennä lapsuutta tai vähennä leikkiä. Eikä media ole yksi kokonaisuus, vaikka erontekoja tai hyvän ja huonon elämän (ja maun) määrittelyä sen avulla tehdäänkin.

Kun haluamme kontrolloida lasten mediankäyttöä, taustalla on usein halu kantaa vastuuta lasten hyvinvoinnista. Mutta yhtä hyvin huoli ja kontrolli kertovat pyrkimyksestä mukauttaa lapset toimimaan aikuisten hyvänä pitämällä, perinteisellä tavalla. Lapset kuitenkin osaavat haastaa aikuisten neuvot. Miten muutoin maailma muuttuisi ja kehittyisi?

Seuraavan tarinan aihe voisikin olla, miksi me aikuiset emme kykene näkemään mediaa oppimisena, harrastuksena ja leikkinä?

Ja mitä sanoa siitä, kun pitkälle yli 20-vuotiaat nuoret miehet pelaavat tietokonepelejä yötä päivää? Entäs kun leikki ei loppunutkaan, eikä aikuistuminen sanan perinteisessä mielessä alkanut?

KIRSI POHJOLA
yliassistentti

KIMMO JOKINEN
professori (perhetutkimus)

Jyväskylän yliopisto

"Honk for Peace!"

Mikä on mediakasvatuksessa ajankohtaista? Keväällä ilmestyi Yhdysvalloissa yli 700 sivuinen Donaldo Macedon ja Shirley R. Steinbergin toimittama antologia Media Literacy. A Reader (Peter Lang 2007). Macedon johdanto "Deconstructing the Corporate Media/Goverment Nexus" johdattelee kirjan teemaan käsittelemällä miltei kokonaan Irakin sotaa ja mediaa Yhdysvalloissa. Pointti on se, että Yhdysvalloissa valtamedia kirjoittajan mukaan myötäilee täysin hallituksen propagandaa. Tällä on vuorostaan seurauksia mediakasvatukseen ja medialukutaitoon, jossa kriittisen lukutaidon osuus on tullut yhä tärkeämmäksi. Kriittisen lukutaidon merkitys on siis tapetilla siellä, missä medialla on oma agenda yhdessä valtaapitävien kanssa. USA:ssa tämä näyttää olevan erityisesti esillä.

Mutta kriittisen lukutaidon opettaminen ei ole helppoa. Pahimmillaan opettaja voi saada potkut, jopa vapaan sanan maassa, kuten Yhdysvalloissa. San Francisco Chronicle raportoi toukokuussa opettajasta, joka sai lähteä koulusta lausuttuaan vuonna 2003 luokan edessä: "I honk for peace." Tämä riitti, kriittisestä lukutaidosta puhumattakaan. Lehti kirjoittaa professori Vikram Amaria lainaten: "public education is inherently a situation where the government is the speaker, and ... its employees are the mouthpieces of the government."

Artikkeli on luettavissa täältä.

Potkut saanut opettaja taistelee vapaan sanan oikeuksista myös MySpace-sivustolla: http://www.myspace.com/ihonkforpeace

Media Literacy -kirja herättää kysymään, vaatiiko kriittinen herääminen aina tietyn "kriittisen massan" heräämistä/ylittämistä ja yhteiskunnallisia/poliittisia kriisejä? Eikö kriittisyydellä olisi sijaa vähemmälläkin. Ongelma lienee se, että kriittisyys voi olla joko vaarallista tai sitten liian neutraalia, sillä ei ole merkitystä ilman konfliktitilanteita. Kukaan ei kuuntele tai ole kiinnostunut, jos kaikki on näennäisesti hyvin. Edelleenkin pitää paikkansa se mitä sanottiin totalitarismista: siellä kuiskauskin kuuluu kauas. ...Ja mitä sanottin "vapaasta maailmasta": siellä ei kukaan kuule huutoakaan.

Radio Verso mediakasvatuksen asialla

Rovaniemeltä kajahtaa! Jarno Ristaniemi tuottaa Rovaniemeltä video/podcastia, joka keskittyy mediakasvatuksen saloihin. Näin Jarno luonnehtii uutta radiokanavaa:

Verson uusi profiili rakentuu kasvatustieteellisten, erityisesti mediakasvatuksellisten kysymysten ympärille. Verso tarkastelee uuden tekniikan, opiskelun ja opettamisen dynamiikkaa uudella vuosituhannella.

Keskeiset kysymykset, joihin haemme vastauksia yhdessä asiantuntijoiden kanssa, tulevat olemaan mm. seuraavanlaisia: Mitä tällä hetkellä tapahtuu lasten ja nuorten mediamaailmasta ja mitä opettajan tulisi siitä tietää? Miten uuden median ja tekniikan sovellutuksia voi hyödyntää opetuksessa ja kasvatustyössä? Minkälaisia haasteita uusi tekniikka luo kasvattajalle? Mitä mediakasvatuksen tutkimuskentällä tapahtuu juuri nyt? Mitä “uudet oppimisympäristöt” tarkoittaa ja miten niitä voi hyödyntää koulussa? Lisäksi tutustumme moniin erilaisiin mediakulttuurin ilmiöihin, peleihin ja virtuaalisiin kohtaamispaikkoihin, jotka auttavat ymmärtämään lasten ja nuorten kohtaaman medioituvan todellisuuden luonnetta.

Tilaa tai kuuntele podcast Verson osoitteesta:http://www.radioverso.org/

25 vuotta Grünwaldin jälkeen

Pariisissa järjestettiin Ranskan Unesco-toimikunnan toimesta kesäkuun 21-22 päivä seminaari, jossa kyseltiin mihin tuloksia Grünwaldin julistuksen jälkeen (ks. edellinen postaus). No, eipä paljon ole muuttunut mediakasvatuksen tila, vaikka media onkin. Konferenssin alustukset löytyvät täältä. Ja sinnepä taitaa tulla aikanaan myös seminaarin oma julistus.

Mediakasvatuksen ongelmia maailmanlaajuisesti (koulun kohdalla) ovat puutteet opettajankoulutuksessa, mediakasvatuksen saaminen koulujen opetusohjelmiin, opettajien ennakkoasenteet, uuden pedagogisen kulttuurin kohtaamat vaikeudet, läpäisyperiaatteella opettettavan sisällön sopiminen oppiainepohjaiseen opetukseen jne. Kuulostaako tutulta?

Grünwaldin julistuksesta 25-vuotta

Tammikuussa tuli 25-vuotta täyteen UNESCON niin sanotusta mediakasvatuksen Grünwaldin julistuksesta. Julistuksessa linjattiin mediakasvatuksen näkymiä, mutta mihin on tultu? Julistus tuntuu edelleen olevan ajankohtainen, vain mediaympäristö on noista ajoista muuttunut yhä tärkeämmäksi yhteiskunnan ja sosiaalisen elämän alueeksi.

Grunwald Declaration on Media Education

This declaration was issued unanimously by the representatives of 19 nations at UNESCO’s 1982 International Symposium on Media Education at Grunwald, Federal Republic of Germany. It is reproduced here since media teachers may well find it useful to quote or cite in preparing rationales, justifications or explanatory documents relating to media education.

‘We live in a world where media are omnipresent: an increasing number of people spend a great deal of time watching television, reading newspapers and magazines, playing records and listening to the radio. In some countries, for example, children already spend more time watching television than they do attending school.

‘Rather than condemn or endorse the undoubted power of the media, we need to accept their significant impact and penetration throughout the world as an established fact, and also appreciate their importance as an element of culture in today’s world. The role of communication and media in the process of development should not be underestimated, nor the function of media as instruments for the citizen’s active participation in society. Political and educational systems need to recognize their obligations to promote in their citizens a critical understanding of the phenomena of communication.

‘Regrettably most informal and non-formal educational systems do little to promote media education or education for communication. Too often the gap between the educational experience they offer and the real world in which people live is disturbingly wide. But if the arguments for media education as a preparation for responsible citizenship are formidable now, in the very near future with the development of communication technology such as satellite broadcasting, two-way cable systems, television data systems, video cassette and disc materials, they ought to be irresistible, given the increasing degree of choice in media consumption resulting from these developments.

‘Responsible educators will not ignore these developments, but will work alongside their students in understanding them and making sense of such consequences as the rapid development of two-way communication and the ensuing individualization and access to information.

‘This is not to underestimate the impact on cultural identity of the flow of information and ideas between cultures by the mass media.

‘The school and the family share the responsibility of preparing the young person for living in a world of powerful images, words and sounds. Children and adults need to be literate in all three of these symbolic systems, and this will require some reassessment of educational priorities. Such a reassessment might well result in an integrated approach to the teaching of language and communication.

‘Media education will be most effective when parents, teachers, media personnel and decision-makers all acknowledge they have a role to play in developing greater critical awareness among listeners, viewers and readers. The greater integration of educational and communications systems would undoubtedly be an important step towards more effective education.

‘We therefore call upon the competent authorities to:

1. initiate and support comprehensive media education programs - from pre-school to university level, and in adult education - the purpose of which is to develop the knowledge, skills and attitudes which will encourage the growth of critical awareness and, consequently, of greater competence among the users of electronic and print media. Ideally, such programs should include the analysis of media products, the use of media as means of creative expression, and effective use of and participation in available media channels;

2. develop training courses for teachers and intermediaries both to increase their knowledge and understanding of the media and train them in appropriate teaching methods, which would take into account the already considerable but fragmented acquaintance with media already possessed by many students;

3. stimulate research and development activities for the benefit of media education, from such domains as psychology, sociology, and communication science;

4. support and strengthen the actions undertaken or envisaged by UNESCO and which aim at encouraging international co-operation in media education.’



Grunwald, Federal Republic of Germany, 22 January 1982