Kouluja ilmiantamaan!

Koulujen mediakasvatuksessa on vuosikymmeniä pähkäilty tekijänoikeuksien kanssa. Usein on ollut melko epäselvää saako elokuvanäytteitä esittää, edes viittaussuojan nimissä. Joskus on lyöty rukkaset naulaan ja jätetty videopätkät katsomatta tekijänoikeuksia kunnioittaen. Aika mahdotontahan elokuva-analyysi on ilman näytteiden katsomista.

Digitaalisella aikakaudella tekijänoikeusjärjestöt ovat tehostaneet toimintaa. Digitaalista kulttuuria vaalivan ajatelutavan mukaan mahdollisimman vapaa ja laaja aineistojen leviäminen on arvo sinänsä. Perinteinen kulttuuri taas vannoo niukkuuden arvon nimeen, mitä harvinaisempaa, hankalampaa ja mitä vähemmän, sitä arvokkaampaa ja parempaa. Sähköposti toimii esimerkiksi vapaan levittämisen ja vapaiden lisenssien ja ohjelmistojen nimissä. Periaatteessa olisi ihan mahdollista, että joka sähköpostista maksettaisiin vaikka 0,030 euroa, tai vaikka tästä blogin kirjoittamisesta.

Tekijänoikeusjärjestöt suuntaavat katseensa nyt kouluihin. Mediakasvatusseuran listoilla ilmestyi seuraava tiedote:

LUVAT KUNTOON KOULUISSA
Luvaton elokuvien esittäminen oppilaitoksissa ei ota loppuakseen. Tekijänoikeusyhdistys Tuotos ry tiukentaa linjaansa asian suhteen syksystä alkaen. Luvatonta esittämistä kitketään kanteilla, joita voidaan nostaa luvatta toimivia kouluja/kuntia kohtaan. Tieto luvattomasta esittämisestä pyritään hankkimaan Tuotoksen jäsenyritysten kautta vinkeillä, jotka varmistetaan koululle tehtävällä tiedustelulla. Ennen tiedustelua varmistetaan, että koululla ei ole asiamukaista lisenssiä Tuotoksen kanssa. Kouluissa ja päiväkodeissa ei voi esittää elokuvia ilman asianmukaista lupaa. Luvasta ja esittämiseen oikeuttavasta lisenssistä saa lisätietoa osoitteessa www.tuotos.fi ja kirsi.niittyinpera@tuotos.fi

Ei muuta kuin kouluja ilmiantamaan.

Nordmedia 07

Viikonloppuna pidettiin Helsingissä pohjoismainen viestintä- ja mediatutkijoiden Nordmedia -konferenssi, jossa myös mediakasvatuksella oli oma ryhmä. Meininki oli letkeää, sillä mediakasvatuksen ryhmissä eivät yleensä professorit ja muuta etabloituneet akateemikot paljon pyöri.

Ryhmä antoi myös jonkinlaisen kuvan siitä, mitä mediakasvatukseen liittyvässä tutkimuksessa tapahtuu Pohjoismaissa. Suomalainen edustus oli aika niukkaa. 14 esitetystä paperista viisi oli Suomesta. No onhan se reilu kolmannes koko joukosta, mutta olihan konferenssi myös Suomessa. Suomalaisista yliopistoista papereita oli vain Tampereen ja Jyväskylän yliopistoista.

Suomessa mielenkiinto näyttää olevan erityisesti kriittiseen kansalaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa huomio näyttää olevan tällä hetkellä erityisesti lasten ja nuorten omassa mediatuotannossa ja produktioissa. Myös sosiaalinen media näyttäytyy muualla vahvempana.

Joka tapauksessa mediakasvatus näyttäytyy muualla Pohjoismaissa opettajankoulutuksessa, meillä näiden esitys perusteella ei lainkaan. Onko Suomesta tullut Pohjoismaissa mediakasvatuksen kehitysmaa?

Muuten, mediakasvatuksen pohjoismainen verkosto löytyy täältä. Verkostoon voi liittyä ja sivuilta löytyvät myös Helsingin konferenssin abstraktit.

Ja keskustelu jatkuu...

Jatketaanpa nyt vielä tätä joka kesäistä Hesarin siteeraamista, vaikka taitaa tämä olla melko epäkriittistä medialukutaitoa. No onpa ainakin yksi arkisto, josta nämä tekstit ovat löydettävissä. Sitä paitsi tuo Waltteri Seretin haastattelu ja opettajan käsitys mediaopetuksesta panevat kyllä ajattelemaan.

Näin HS 10.8.:

Medialukutaito on tärkeä kansalaistaito

Hämmästyneenä luin toimittaja Marjukka Liitenin kommentin "Epämuodikas kielioppi takaisin kunniaan" (HS 9.8.).

Kirjoituksen mukaan äidinkielenopetuksessa tilaa ovat ottaneet "muodikkaat mutta enimmäkseen tyhjänpäiväiset mediakasvatushössötykset ja kaikki käy -filosofia".

Vaikuttaa siltä, että toimittaja jopa kokee mediakritiikin opetuksen ajan tuhlauksena ja on onnellinen, että hänelle opetettiin kouluaikana suomea.

Opettajia sitoo opetussuunnitelma, joka onneksi (!) nykyään huomioi myös mediakasvatuksen. Siihen ja mediakritiikkiin käytettävä aika ei ole ajan tuhlausta.

Medialukutaito on nykymaailmassa yleissivistykseen kuuluva kansalaistaito - yksi tärkeä osa suomen kielen taitoa.

SENJA HARJULA


äidinkielen lehtori

Pieksämäki

Ja sitten tämä haastattelu HS 11.8.

Kuinka 13-vuotias sai median järkkymään?

Kemiläinen 13-vuotias Waltteri Seretin sai aikaan kansainvälisen uutisen huomaamalla, että uutistoimisto Reutersin levittämä kuva venäläisestä sukellusveneestä napajään alla olikin peräisin James Cameronin Titanic-elokuvasta vuodelta 1997.

Miten havainto syntyi?

"Luin uimarannalla Ilta-Sanomia ja näin siinä kuvan, joka näytti tutulta. Kotona päätin tarkistaa asian Titanic-dvd:ltä ja lähetin sähköpostia Ilta-Sanomille."

Lähetätkö useinkin palautetta lehdille uutisista?

"Tämä oli eka kerta."

Viime päivinä on ollut puhetta koulujen mediakasvatuksesta. Onko teidän koulussa sellaista?

"Ei ainakaan tähän mennessä ole ollut, paitsi sanomalehtiviikolla luemme lehtiä."

Opetetaanko silloin kriittistä asennetta?

"Ei ainakaan mun mielestä."

Onko nokkeluus luontainen kyky vai voiko sitä opettaa koulussa?

"Voi sitä varmaan opettaa, mutta ainakin itse olen luontaisesti kriittinen asioita kohtaan. Kyllä kannattaa opettaa, ettei usko ihan heti kaikkea, mutta ei mun mielestä tarvitse opettaa lukemaan lehtiä. Voi syntyä vastenmielinen asenne, jos pakotetaan lukemaan lehtiä, jos ne ei yhtään kiinnosta."

Mediaa pitäisi siis seurata vapaaehtoispohjalta. Minkä arvosanan annat suomalaismedian luotettavuudelle?

"Suomalaiset uutiset ovat yleisesti ottaen aika luotettavia. Yhdeksän plus."

Kumpaan luotat enemmän, kuviin vai tekstiin?

"Tekstiin, koska kuvia voi muokata tietokoneella."

Kuinka paljon seuraat mediaa?

"Luen päivittäin Ilta-Sanomia, aamuisin Pohjolan Sanomat ja katselen tv-uutisia."

Seretin aloittaa pian 7. luokan Karihaaran yläasteella. Kuinka paljon koulussa on mediaopetusta, äidinkielen ja viestinnän opettaja Pekka Helske? "Äidinkielen tunneilla sitä tietysti opetetaan jo ala-asteella, hiukan opettajasta riippuen. Valinnaisaineena viestinnän voi ottaa 8. luokalla. Minusta näyttää, että nuoret saavat eniten informaatiota netin kautta ja televisiosta. Aika harva seiskaluokkalainen vielä seuraa maailmantapahtumia kovin kiinteästi, mutta 9. luokalla kiinnostuneita on jo enemmän."

HANNELE TULONEN

Bad, Bad media(kasvatus)

Tätä en ollutkaan tullut ajatelleeksi. Se tiedetään, että media turmelee nuorisoa, mutta mediakasvatus se vasta paha onkin. Kouluissa on sitä aivan liikaa ja nyherretään kaikenlaista turhaa. Ei ihme että nuoriso on läyhää, kuten laulussa sanotaan. Näin toimittaja Marjukka Liiten Helsingin sanomissa 9.8. 2007:

Epämuodikas kielioppi takaisin kunniaan

Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumi on mainio tilaisuus kurkistaa alan kuulumisiin.

On hienoa nähdä, kuinka opettajat jaksavat vaalia ja opettaa äidinkieltä sekä omaksua tiuhaan tulevia uudistuksia. Tai ehkä paikalla ovat ne innokkaimmat.

Vuosi vuodelta tuntuu tosin yhä enemmän, että perusasia eli suomen kielen ja kieliopin opetus on jäänyt liian vähälle huomiolle, kun tilaa ovat ottaneet muodikkaat mutta enimmäkseen tyhjänpäiväiset mediakasvatushössötykset ja kaikki käy -filosofia.

Miksi äidinkielen opettajat eivät keskity siihen minkä parhaiten osaavat? Miksi kieliopin ja normitetun yleiskielen pänttäys on niin epämuodikasta?

Ja sitten ihmetellään, että yhdyssanat kirjoitetaan erikseen.

Koulu on kuitenkin se paikka, jossa hankitaan perusyleissivistys.

Itse olen kiitollinen, ettei omana kouluaikanani tuhlattu aikaa esimerkiksi mediakritiikkiin, vaan opeteltiin suomea.

MARJUKKA LIITEN

PS. On varsin mielenkiintoista lukea toimittajan kynästä, että onneksi ei ole tullut tuhlatuksi aikaa mediakritiikkiin.

Hei, me blogataan!

Edellisessä blogissa mainitut Michele Knobel ja Colin Lankshear ovat tulossa Suomeen lokakuussa Tampereella järjestettävään seminaariin:

Mediakulttuurin ja digitaalisen kulttuurin muutokset ovat synnyttäneet uusia tapoja toimia, saada tietoa, rakentaa yhteisöjä, kommunikoida, oppia, lukea ja kirjoittaa. Uusien, digitaalisten lukutaitojen alueita ovat muun muassa fanifiktioiden ja blogien kirjoittaminen, digitaalisten pelien pelaaminen, erilaiset verkkoyhteisöjen muodot ja sosiaalisen median käyttötavat. Näissä on syntynyt toimintamalleja, joita voidaan kuvata yhteistoiminnallisiksi, osallistuviksi, avoimiksi, distributiivisiksi ja valtauttaviksi. Mitä nämä uusien lukutaitojen ilmiöt ovat ja miten niitä tutkitaan kasvatuksen, oppimisen, yhteisöllisyyden, merkityksellisyyden, osallisuuden ja osattomuuden sekä kansalaisuuden ja kuluttamisen näkökulmista?

Mediakasvatusseura, Tampereen yliopiston mediakasvatushanke ja Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitos (Paulo Freire Research Center; järjestävät aiheesta tutkijoille, opiskelijoille ja muille kiinnostuneille avoimen seminaarin 15.10. klo 10-16 Tampereen yliopistossa.

Seminaari koostuu kaikille kiinnostuneille avoimista luennoista ja työryhmistä.

Luennoitsijat ovat professori Colin Lankshear ja professori Michele Knobel

Michele Knobel is Professor of Education at Montclair State University in New Jersey, where she coordinates the graduate and undergraduate literacy programs. Colin Lankshear is Professor of Education at James Cook University, Australia, and Visiting Scholar at McGill University in Montreal, Canada. Their current research agenda focuses on new literacies and other social practices involving digital technologies under emerging conditions of social media and Web 2.0 and the philosophy and conduct of teacher research. Their recent books include A Handbook for Teacher Research (2004), and New Literacies: Everyday Practices and Classroom Learning (2nd edition, 2006). They are also editors in A New Literacies Sampler (2007).

Ks. luennoitsijoista tarkemmin

Työryhmiin otetaan esityksiä suomen, ruotsin ja englannin kielillä. Jos haluat pitää esityksen, lähetä abstrakti (max. 250 sanaa) 15.9. mennessä osoitteeseen reijo.kupiainen[at]uta.fi. Tieto työryhmistä tulee syyskuun loppuun mennessä. Englanninkielisessä työryhmässä on mahdollisuus saada kommentteja Lankshearilta ja Knobelilta.

Tervetuloa seminaariin!
Sirkku Kotilainen
Puheenjohtaja, Mediakasvatusseura ry.

Reijo Kupiainen
Mediakasvatuksen yliassistentti
Tiedotusopin laitos/mediakulttuuri
Tampereen yliopisto

Lisätietoja: reijo.kupiainen[at]uta.fi (044 090 2190)
anniina.lundvall[at]mediakasvatus.fi (050 5942275)

Läppärit kouluun?

Aamulehti uutisoi viestintäministeriön (sic.) kokeilusta, jonka tavoitteena on, että jokaisella peuskoululaisella olisi tulevaisuudessa läppäri kouluvälineenä. Mielenkiintoista.

Kevin M. Leander kirjotti puolestaan nyt verkosta ilmaiseksi ladattavassa Michele Knobelin ja Colin Lankshearin toimittamassa kirjassa A New Literacies Sampler kokeilusta, jossa läppäreiden lisäksi pyrittiin hyödyntämään nettiä koulutyössä. Tulos oli, että nettiympäristö käytännössä suljettiin oppilailta ja toiminta ankkuroitiin perinteiseen koulun "aika-tilaan". Oppilaiden uudet lukutaidot ja sosiaaliset online -toiminnat joutuivat ristiriitaan perinteisen oppituntijaon ja työskentelymetodien kanssa. Tieto- ja viestintätekniikan käyttö koulussa johti sen rajaamiseen perinteisen koulutyön näkökulmasta. Leander tiivistää ongelman taulukkoon, jossa koulun tila-aika eroaa arkipäivän netin käytön tila-ajasta. Opetus on se, että koulu tarvitsee rajuja uudistuksia, jotta uusi teknologia tulisi hyödynnettyä. Välineiden lisäksi kouluun oisi tuotava myös niihin liittyvä uusi toimintakulttuuri. Leanderin tiivistys on seuraavanlainen:

Schooled Productions of Space-time Defined plans precede resources and activity;actors know what they need or are seeking in advance. Sequential activity is dominant, and everyone follows the same sequential path. Asynchronous communication is primary to synchronous communication (e.g.,e-mail or web searching is more “schooled” than instant messaging). A single space is dominant (and under surveillance) for each task;“task”is monospatial and “off-task”is partially defined as departure into another social space. Public social spaces,including the internet, must be bracketed for student use;school needs to produce kindergartens of public spaces for students to understand them, learn within them,and be safe within them. Material print texts and print spaces (the built environment) are primary and are authorized,while virtual texts are unauthorized and supplemental. The internet is a primarily a tool for information rather than a tool for communication.Information and Communication Technologies (ICT’s) are primarily “IT’s”in school.

Productions of Space-time Common to Everyday Online Practices Plans develop within activity;actors seek out materials that they need in the course of acting. Simultaneous activity is normative. Simultaneity is an orientation toward social practice and not a psychological deficit, overload,or resistance,or something else. Synchronous communication and simultaneity involves monitoring and responding to fluctuating demands of diverse activities as they emerge over time; attention economy. Multiple spaces are the norm of practice; action happens relationally, acrossspaces. Decision-making regarding trustworthy and safe social spaces is embedded in routine practice.Public-private-institutional boundaries are not fixed. Online/offline distinctions concerning textual authority are not strongly held;no material bias and online preference likely. Communication and information are highly integrated;information and communication flows are co-constituted in practice.

Heinäkuun mediakasvatuskeskustelua

Heinäkuun on perinteisesti vuoden kiihkeintä aikaa mediakasvatuskeskustelussa (ks. vuoden 2006 heinäkuun keskustelu tässä blogissa). Nyt HS:n mielipidesivuilla keskustelu jatkuu 20.7. julkaistun kirjoituksen jälkeen. Vastaajana on tällä kertaa Suvi-Tuulia Ahonen (HS 27.7.):

Mediakasvatus tukee nuoren netinkäyttöä

Kirsi Pohjola ja Kimmo Jokinen kertoivat (HS 20. 7.) tutkittuaan nuorten mediakäyttäytymistä tulleensa siihen tulokseen, että syytä huoleen ei ole. Haluan tarkentaa asiaa nuorisotyön kannalta.

Kirjoittajien mukaan suuri osa lapsista elää normaalia elämää, jossa media ei hallitse vapaa-aikaa. Tämä on totta, mutta kehitystä on nähtävissä myös toiseen suuntaan.

Mediakasvatus on noussut tärkeäksi kasvatuksen osaalueeksi; nuoret myös odottavat realistista, ymmärtävää ja rajoittavaakin puuttumista.

Nuoret käyttävät yhä enemmän nettiä ihmissuhteissa luovimiseen, tiedonhankintaan ja verkkopelaamiseen.

Helsingin seudulla tehdään paljon työtä sen eteen, että nuoret tavoitetaan siellä, missä he vapaa-aikansa viettävät: muun muassa verkon keskustelupalstoilla. Nuorisotyötä pyritään suuntaamaan niin, että tavoitetaan myös paljon koneen äärellä viihtyvät nuoret.

Mediakasvatuksen tavoitteena on mediakriittisyyden luominen. Sosiaalisen kanssakäymisen luonne on nettikeskusteluissa erilainen kuin reaalielämässä, mutta virtuaalimaailma on nuorille todellinen.

Kasvattajat tarvitsevat tietoa siitä, mitä nuoret tekevät netissä ja kuinka todellisiksi he kokevat ne ihmissuhteet, joita verkossa luodaan.

Nuoriin eivät enää uppoa netinkäyttökiellot, vaan järkevämpää on hyväksyä nettiinnostus. Nuoria tulee ohjata järkevään mediakäyttäytymiseen ja kannustaa välillä irrottautumaan koneelta.

Heitä tulee siis ohjata rajoittamaan netissä surffailua, mutta tietämättömyydestä ja peloista johtuva kieltäminen on turhaa. Kun nuorilla on selkeät ja turvalliset rajat siellä toimiessaan, mediamaailma on hyvä apuväline eikä uhka.

Kyse on myös nuoren ajatusten kunnioittamisesta ja sen myötä nuoren käyttäytymiseen ja asenteisiin vaikuttamisesta.

Netin käyttöön puuttuminen ei ole turhaa, se vain on hyvä tehdä nuoriin vetoavalla tavalla osoittaen, että lopulta aidot ihmissuhteet antavat elämään enemmän sisältöä kuin jatkuva virtuaalimaailmassa eläminen.

Nuoret eivät ole ymmärtämättömiä käyttäessään nettiä, mutta he tarvitsevat ohjausta. Huoli median vaikutuksista on luonnollista, mutta huoli tulee esittää niin, että se tavoittaa nuoret. Tällöin kasvatetaan uuden kulttuurisen ympäristön rakentajia, jotka ymmärtävät tekemistensä vaikutukset omaan ja ympärillään olevien ihmisten elämään – tapahtui kanssakäyminen sitten netissä tai reaalimaailmassa.

SUVI-TUULIA AHONEN


erityisnuorisotyöntekijä

sosionomi (amk)

Vantaan nuorisopalvelut

Lapset ja media

Yliassistentti Kirsi Pohjola ja professori Kimmo Jokinen julkaisivat 20.7. Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoituksen lasten median käytöstä:

Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha

"Missä ja keitä ovat ne leikkimättömät, yliseksuaalisen mediatarjonnan ja pelien viettelemät lapset?"

Suomalaisten lyhyestä lapsuudesta ja leikin loppumisesta syytetään usein mediaa.

Median ja lapsuuden suhde on varmasti jännitteinen, mutta media on tuskin turmellut koko lapsuutta ja nuoruutta.

Euroopassa tehdyn hyvin laajan virtuaaliympäristöjä käsittelevän tutkimushankkeen "Virtual Society?" keskeinen tulos oli, että mediankäyttö ei muodosta muusta elämästä erillistä saareketta eikä yksiselitteisesti vähennä muuta tekemistä.

Omien tutkimustemme valossa suomalaiset lapset elävät koulupäivän jälkeen monipuolista elämää.

Koulun jälkeen syödään, pelataan tietokoneella tai katsotaan lastenohjelmia. Kavereiden kanssa lähdetään leikkimään ja liikkumaan. Tehdään läksyjä, käydään koiran kanssa ulkona ja perheen kanssa kaupassa. Kuunnellaan musiikkia, saunotaan, syödään iltapalaa ja vielä vähän luetaan.

Alakouluikäisten illankulut toki vaihtelevat, mutta tältä ne keskimäärin näyttävät. Kuulostaako tutulta?

Olemme keränneet parin viime vuoden aikana tietoa lasten iltapäivistä ja mediankäytöstä kyselyillä, haastatteluilla ja päiväkirjoilla. Mukana on ollut lähes 200 lasta useasta eri kaupungista ja maaseututaajamasta. Olemme seuranneet iltapäivätoimintaa ja koulutunteja.

Tutkimamme päiväkodit, koulut ja asuinalueet ovat erilaisia kuten lapsetkin. Siksi yleistysten teko, kuten väite lasten leikkien loppumisesta, on aina ongelmallista.

Missä ja keitä ovat ne leikkimättömät, yliseksuaalisen mediatarjonnan ja pelien viettelemät lapset?

Ei liene yllätys, että Suomessakin koulujen taso vaihtelee, vaikka meiltä suoranaiset "slummikoulut" puuttuvat. Kouluissa, joissa on ongelmia, opettajat pystyvät joskus tarjoamaan vain murto-osan siitä opetuksesta, mihin heidän kollegansa kykenevät "tavallisissa" kouluissa ja hyvinä pidetyillä alueilla.

Joistain kouluista saatoimme löytää useampiakin lapsia, jotka pelaavat koulun jälkeen tietokoneella ja pelikonsolilla yhtä soittoa iltakymmeneen ja jatkavat sitten omassa sängyssään väkivaltaelokuvan parissa, kunnes nukahtavat aamuyöstä. Aamu aloitetaan pelaamalla.

Tällaiset lapset saattoivat haastattelujen yhteydessä pitää pitkiä monologeja pelaamiensa pelien vaiheista. Juuri muuta heidän elämäänsä ei tuntunut mahtuvan.

Kun siirryimme seuraavaan luokkaan, kouluun ja kaupunginosaan, lapset kertoivat kotona noudatettavista peliajoista ja ikärajoista. Saattoi päätellä, että he ovat hyvin taitavia mediankäyttäjiä, mutta myös kiinnostuneita monista muista asioista ja tekemisistä.

Nuoriso ja rock herättivät 1960-luvun länsimaiden aikuisväestössä moraalista paniikkia. Nyt paniikin kohteena ovat lapset ja heidän virtuaaliympäristönsä. Tämä latistaa huolen ja toiminnan kärjen sieltä, missä sitä todella tarvittaisiin.

Leikin ohentuminen ja tekemisten yksipuolistuminen liittyvät lasten elinympäristöön ja elämisen tasoon. Voitaisiin puhua myös luokista. Suurimmalla osalla lapsista ei ole huolen häivää.

He saavat laadukasta opetusta, leikkivät monipuolisia leikkejä ja heillä on rikkaat sosiaaliset suhteet. He käyttävät mediaa, eikä media heitä. Sitten on lapsia, joille elämän edellytyksiä on kertynyt niukemmin.

Media ei siis itsessään lyhennä lapsuutta tai vähennä leikkiä. Eikä media ole yksi kokonaisuus, vaikka erontekoja tai hyvän ja huonon elämän (ja maun) määrittelyä sen avulla tehdäänkin.

Kun haluamme kontrolloida lasten mediankäyttöä, taustalla on usein halu kantaa vastuuta lasten hyvinvoinnista. Mutta yhtä hyvin huoli ja kontrolli kertovat pyrkimyksestä mukauttaa lapset toimimaan aikuisten hyvänä pitämällä, perinteisellä tavalla. Lapset kuitenkin osaavat haastaa aikuisten neuvot. Miten muutoin maailma muuttuisi ja kehittyisi?

Seuraavan tarinan aihe voisikin olla, miksi me aikuiset emme kykene näkemään mediaa oppimisena, harrastuksena ja leikkinä?

Ja mitä sanoa siitä, kun pitkälle yli 20-vuotiaat nuoret miehet pelaavat tietokonepelejä yötä päivää? Entäs kun leikki ei loppunutkaan, eikä aikuistuminen sanan perinteisessä mielessä alkanut?

KIRSI POHJOLA
yliassistentti

KIMMO JOKINEN
professori (perhetutkimus)

Jyväskylän yliopisto

"Honk for Peace!"

Mikä on mediakasvatuksessa ajankohtaista? Keväällä ilmestyi Yhdysvalloissa yli 700 sivuinen Donaldo Macedon ja Shirley R. Steinbergin toimittama antologia Media Literacy. A Reader (Peter Lang 2007). Macedon johdanto "Deconstructing the Corporate Media/Goverment Nexus" johdattelee kirjan teemaan käsittelemällä miltei kokonaan Irakin sotaa ja mediaa Yhdysvalloissa. Pointti on se, että Yhdysvalloissa valtamedia kirjoittajan mukaan myötäilee täysin hallituksen propagandaa. Tällä on vuorostaan seurauksia mediakasvatukseen ja medialukutaitoon, jossa kriittisen lukutaidon osuus on tullut yhä tärkeämmäksi. Kriittisen lukutaidon merkitys on siis tapetilla siellä, missä medialla on oma agenda yhdessä valtaapitävien kanssa. USA:ssa tämä näyttää olevan erityisesti esillä.

Mutta kriittisen lukutaidon opettaminen ei ole helppoa. Pahimmillaan opettaja voi saada potkut, jopa vapaan sanan maassa, kuten Yhdysvalloissa. San Francisco Chronicle raportoi toukokuussa opettajasta, joka sai lähteä koulusta lausuttuaan vuonna 2003 luokan edessä: "I honk for peace." Tämä riitti, kriittisestä lukutaidosta puhumattakaan. Lehti kirjoittaa professori Vikram Amaria lainaten: "public education is inherently a situation where the government is the speaker, and ... its employees are the mouthpieces of the government."

Artikkeli on luettavissa täältä.

Potkut saanut opettaja taistelee vapaan sanan oikeuksista myös MySpace-sivustolla: http://www.myspace.com/ihonkforpeace

Media Literacy -kirja herättää kysymään, vaatiiko kriittinen herääminen aina tietyn "kriittisen massan" heräämistä/ylittämistä ja yhteiskunnallisia/poliittisia kriisejä? Eikö kriittisyydellä olisi sijaa vähemmälläkin. Ongelma lienee se, että kriittisyys voi olla joko vaarallista tai sitten liian neutraalia, sillä ei ole merkitystä ilman konfliktitilanteita. Kukaan ei kuuntele tai ole kiinnostunut, jos kaikki on näennäisesti hyvin. Edelleenkin pitää paikkansa se mitä sanottiin totalitarismista: siellä kuiskauskin kuuluu kauas. ...Ja mitä sanottin "vapaasta maailmasta": siellä ei kukaan kuule huutoakaan.

Radio Verso mediakasvatuksen asialla

Rovaniemeltä kajahtaa! Jarno Ristaniemi tuottaa Rovaniemeltä video/podcastia, joka keskittyy mediakasvatuksen saloihin. Näin Jarno luonnehtii uutta radiokanavaa:

Verson uusi profiili rakentuu kasvatustieteellisten, erityisesti mediakasvatuksellisten kysymysten ympärille. Verso tarkastelee uuden tekniikan, opiskelun ja opettamisen dynamiikkaa uudella vuosituhannella.

Keskeiset kysymykset, joihin haemme vastauksia yhdessä asiantuntijoiden kanssa, tulevat olemaan mm. seuraavanlaisia: Mitä tällä hetkellä tapahtuu lasten ja nuorten mediamaailmasta ja mitä opettajan tulisi siitä tietää? Miten uuden median ja tekniikan sovellutuksia voi hyödyntää opetuksessa ja kasvatustyössä? Minkälaisia haasteita uusi tekniikka luo kasvattajalle? Mitä mediakasvatuksen tutkimuskentällä tapahtuu juuri nyt? Mitä “uudet oppimisympäristöt” tarkoittaa ja miten niitä voi hyödyntää koulussa? Lisäksi tutustumme moniin erilaisiin mediakulttuurin ilmiöihin, peleihin ja virtuaalisiin kohtaamispaikkoihin, jotka auttavat ymmärtämään lasten ja nuorten kohtaaman medioituvan todellisuuden luonnetta.

Tilaa tai kuuntele podcast Verson osoitteesta:http://www.radioverso.org/

25 vuotta Grünwaldin jälkeen

Pariisissa järjestettiin Ranskan Unesco-toimikunnan toimesta kesäkuun 21-22 päivä seminaari, jossa kyseltiin mihin tuloksia Grünwaldin julistuksen jälkeen (ks. edellinen postaus). No, eipä paljon ole muuttunut mediakasvatuksen tila, vaikka media onkin. Konferenssin alustukset löytyvät täältä. Ja sinnepä taitaa tulla aikanaan myös seminaarin oma julistus.

Mediakasvatuksen ongelmia maailmanlaajuisesti (koulun kohdalla) ovat puutteet opettajankoulutuksessa, mediakasvatuksen saaminen koulujen opetusohjelmiin, opettajien ennakkoasenteet, uuden pedagogisen kulttuurin kohtaamat vaikeudet, läpäisyperiaatteella opettettavan sisällön sopiminen oppiainepohjaiseen opetukseen jne. Kuulostaako tutulta?

Grünwaldin julistuksesta 25-vuotta

Tammikuussa tuli 25-vuotta täyteen UNESCON niin sanotusta mediakasvatuksen Grünwaldin julistuksesta. Julistuksessa linjattiin mediakasvatuksen näkymiä, mutta mihin on tultu? Julistus tuntuu edelleen olevan ajankohtainen, vain mediaympäristö on noista ajoista muuttunut yhä tärkeämmäksi yhteiskunnan ja sosiaalisen elämän alueeksi.

Grunwald Declaration on Media Education

This declaration was issued unanimously by the representatives of 19 nations at UNESCO’s 1982 International Symposium on Media Education at Grunwald, Federal Republic of Germany. It is reproduced here since media teachers may well find it useful to quote or cite in preparing rationales, justifications or explanatory documents relating to media education.

‘We live in a world where media are omnipresent: an increasing number of people spend a great deal of time watching television, reading newspapers and magazines, playing records and listening to the radio. In some countries, for example, children already spend more time watching television than they do attending school.

‘Rather than condemn or endorse the undoubted power of the media, we need to accept their significant impact and penetration throughout the world as an established fact, and also appreciate their importance as an element of culture in today’s world. The role of communication and media in the process of development should not be underestimated, nor the function of media as instruments for the citizen’s active participation in society. Political and educational systems need to recognize their obligations to promote in their citizens a critical understanding of the phenomena of communication.

‘Regrettably most informal and non-formal educational systems do little to promote media education or education for communication. Too often the gap between the educational experience they offer and the real world in which people live is disturbingly wide. But if the arguments for media education as a preparation for responsible citizenship are formidable now, in the very near future with the development of communication technology such as satellite broadcasting, two-way cable systems, television data systems, video cassette and disc materials, they ought to be irresistible, given the increasing degree of choice in media consumption resulting from these developments.

‘Responsible educators will not ignore these developments, but will work alongside their students in understanding them and making sense of such consequences as the rapid development of two-way communication and the ensuing individualization and access to information.

‘This is not to underestimate the impact on cultural identity of the flow of information and ideas between cultures by the mass media.

‘The school and the family share the responsibility of preparing the young person for living in a world of powerful images, words and sounds. Children and adults need to be literate in all three of these symbolic systems, and this will require some reassessment of educational priorities. Such a reassessment might well result in an integrated approach to the teaching of language and communication.

‘Media education will be most effective when parents, teachers, media personnel and decision-makers all acknowledge they have a role to play in developing greater critical awareness among listeners, viewers and readers. The greater integration of educational and communications systems would undoubtedly be an important step towards more effective education.

‘We therefore call upon the competent authorities to:

1. initiate and support comprehensive media education programs - from pre-school to university level, and in adult education - the purpose of which is to develop the knowledge, skills and attitudes which will encourage the growth of critical awareness and, consequently, of greater competence among the users of electronic and print media. Ideally, such programs should include the analysis of media products, the use of media as means of creative expression, and effective use of and participation in available media channels;

2. develop training courses for teachers and intermediaries both to increase their knowledge and understanding of the media and train them in appropriate teaching methods, which would take into account the already considerable but fragmented acquaintance with media already possessed by many students;

3. stimulate research and development activities for the benefit of media education, from such domains as psychology, sociology, and communication science;

4. support and strengthen the actions undertaken or envisaged by UNESCO and which aim at encouraging international co-operation in media education.’



Grunwald, Federal Republic of Germany, 22 January 1982

Herkman ja Kriittiinen mediakasvatus

Maarit Jaakkola on kirjoittanut Agricolaan kirja-arvostelun Juha Herkmanin uudesta kirjasta Kriittinen mediakasvatus. Arvostelu löytyy Agricolan sivuilta.

Keskustelua mediakasvatuksesta

Ismo Kiesiläinen kirjoitti sunnuntain 27.5. Helsingin sanomiin puheenvuoron mediakasvatuksesta. Ismo nosti esille tärkeän asian, joka liittyy mediakasvatuksen integrointiin tiukemmin koulun muuhun arkeen. Tavoite olisi siis siirtyä perinteisestä pajatoiminnasta ja pistemäisestä mediakasvatuksen toteuttamisesta oppiainekohtaiseen toimintaan. Siis monimediaalisuus mukaan ooppitunneille ja koulutyöhön. Kannatan tätä ideaa, jota olemme muun muassa Median mestariluokka -koulutuksessa pyrkineet viemään kouluihin. Ismon kirjoitus on tässä:

HELSINGIN SANOMAT / SUNNUNTAIDEBATTI 27.5.2007

"Media on otettava kouluun työkaluksi"

Suomalainen koulu opettaa yhä kirjalliseen maailmaan, vaikka maailma on muuttumassa audiovisuaaliseksi. Oppilaista pitäisi koulia ei vain median lukijoita, vaan myös tekijöitä, kirjoittaa Ismo Kiesiläinen.

Irc-galleria, Mese, LotR, WoW, Idols, BB. Lasten ja nuorten vapaa-ajankäytössä audiovisuaalinen media on hyvän aikaa sitten ohittanut kirjallisen kulttuurin. Valitettavasti tämä perustava muutos näkyy kasvatuspolitiikassa vain pieninä korjausliikkeinä, jotka nekin tuntuvat olevan aina mutkan verran myöhässä.

Kouluissa mediakulttuurin murros on aiheuttanut paniikkireaktion: miten saisimme oppilaat lukemaan edes täällä koulussa – kun ne kotona vain pelaavat? Joka vuosi ylioppilaskokeiden jälkeen huolestutaan opiskelijoiden kirjallisen ilmaisun tason laskusta. Samalla jätetään huomiotta, että audiovisuaalisen ilmaisun taso on edelleen nolla. Miksi se ei huolestuta?

Toki kouluissa on harjoitettu pitkään viestintäkasvatusta, mutta sen pääasiallinen eetos tuntuu olevan, että lapsen pitää tietää, miten tv-ohjelmaa tehdään, jotta hän osaisi olla parempi katsoja.

Ongelma on tässä: kun oppilaat nähdään vain kulttuurin passiivisina kuluttajina, unohdetaan, että he ovat myös tulevaisuuden kulttuurin tekijöitä. Koulussa pitäisi hyväksyä ja ymmärtää, että tulevaisuus on audiovisuaalinen ja että sitä luodaan tässä ja nyt.

Opetusministeriön asettama työryhmä julkaisi huhtikuussa oman toimenpide-ehdotuksensa mediataitojen kehittämiseksi. Se on oikeansuuntainen mutta riittämätön. Oppimiskeskusten, yhteistyön ja teknisen varustuksen kehittämisen lisäksi tarvitaan myös aito asennemuutos.

Opetussuunnitelman mukaan perusopetuksen tehtävä on huolehtia kulttuurin jatkuvuudesta ja antaa oppilaille valmiuksia luoda uutta. Jos koulu ei huolehdi tästä, käytännön kasvatustehtävä siirtyy sellaisille – lähinnä kaupallisille – toimijoille, jotka eivät noudata mitään yhdessä sovittua opetussuunnitelmaa.

Peruskoulu valmentaa koko ikäluokan kirjallista maailmaa varten. Kirjoittaminen opitaan aakkosista alkaen. Kieltä opitaan käyttämään monipuolisesti tiedon vastaanottamiseen ja välittämiseen, oman mielipiteen esille tuomiseen ja itseilmaisuun. Eikä äidinkielen opetus ole tässä yksin, sillä kirjoitettua kieltä käytetään aktiivisesti lähes kaikissa oppiaineissa.

Peruskoulu takaa kaikille tasavertaisen mahdollisuuden ryhtyä kirjailijoiksi tai osallistua julkiseen keskusteluun yleisönosastoilla. Tämä perinne on taannut suomalaisille poikkeuksellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan, ja sitä muistetaan aina juhlapuheissa.

Kuvallisen kulttuurin kohdalla on toisin. Elokuvan ja television tekijöiksi kelpaavat vain harvat, erikseen ja varsin lyhyesti koulutetut. Ei tarvitse kuin avata televisio huomatakseen, kuinka syvällistä visuaalista viestintää siltä pohjalta syntyy.

Silti: se on kaikki, mitä meillä on.

Mediakasvatus on osa peruskoulun opetussuunnitelmaa. Se on mukana aihekokonaisuutena, jonka tarkoitus on leikata läpi eri oppiaineiden. Lisäksi moniin oppiaineisiin on suoraan kirjattu mediaan liittyviä näkökulmia.

Valitettavasti tämä ei toteudu käytännössä. Opettajat kokevat, ettei heillä ole aikaa tai osaamista sovittaa mediaa normaalin opetuksen lomaan.

Osaltaan opettajien reaktio on mediapedagogien syytä. Media on yleensä tuotu kouluihin kirjavina työpajoina, joihin tarvitaan mitä monimutkaisimpia laitteita. Sellaiset vaativat aina oman tilansa ja aikansa, mikä helposti sotkee koulun arkipäivän hallitun kaaoksen. Toisaalta opettaja saattaa kokea asian myös niin, että mediakasvatus on välipalaa "oikeiden" aiheiden lomassa. Se ei edistä median integroitumista opetukseen.

Mahdollinen ratkaisu on siinä, että unohdetaan media opetuksen kohteena ja tehdään siitä keskeinen oppimisen väline.

Kynän ja kirjojen rinnalle tarvitaan kouluissa tietokoneiden lisäksi videokameroita ja kännyköitä, välineitä, joiden ympärillä ja varassa yhteiskunta tällä hetkellä pyörii. Media on arkea koulun ulkopuolella – tehdään siitä arkea myös koulussa.

Videokamera on audiovisuaalisen kulttuurin kynä ja luonteva aktiivisen oppimisen väline. Tätä tukee myös elokuvan teoria. Kameran avulla voi havainnoida ja jäsentää todellisuutta sekä jakaa havaintojaan muiden kanssa. Havainnot omasta lähiympäristöstä muuttuvat kameran avulla todellisiksi.

Eräs neljäsluokkalainen poika tiivisti asian näin: "Kameran takia se on erilaista, kun kamera tallentaa ne kuvatut. Aivoilla ei voi näyttää."

Kameran etsimen läpi voidaan tutkia lähimetsän eläimiä, jääkauden jättämiä jälkiä, elinympäristöä, omaa identiteettiä – melkein mitä tahansa. Eräs seitsemäsluokkalainen oppilas toivoi, että historiantunnilla voisi kuvata videon omasta lapsuuden lempipaikastaan. Mikä väline sopisikaan tähän tarkoitukseen paremmin kuin elokuva?

Videokuvaus mahdollistaa myös työtapoja, jotka muuten ovat olleet vaikeasti sovellettavissa koulun arkeen, esimerkiksi yhteistoiminnallista oppimista. Kun tutustutaan oman kylän ammatteihin, ei koko luokan tarvitse ahtautua leipomoon tai kukkakauppaan. Riittää, että kukin ryhmä tekee vuorollaan aiheestaan videon ja esittelee sen muille.

Tällaisessa prosessissa oppilaat joutuvat hyvin syvällisesti käsittelemään toisaalta opiskeltavaa aihetta, toisaalta opiskeluvälineen ominaisuuksia. Mediakasvatus syntyy opetuksen sivutuotteena.

Elokuvakasvatus on valitettavasti opettanut, että elokuvakerronta on monimutkainen kuvakokojen, käsikirjoitusten, suojaviivojen ja leikkausohjelmistojen järjestelmä – vaikka yksinkertaisimmillaan se on punainen rec-nappula. Kun nappia painaa, se, mikä näkyy ruudulla, tallentuu. Paljon enempää ei opettajankaan tarvitse aluksi tietää.

Ajatus, että opettajista pitäisi täydennyskouluttaa median moniosaajia, on yksinkertaisesti väärä. Tarvittava osaaminen löytyy usein esimerkiksi kuvaamataidon opettajalta tai oppilailta.

Kouluille on silti tarjottava myös tukea. Kuntien tulisi palkata opettajien avuksi mediatukihenkilöitä, jotka voisivat auttaa paitsi teknisissä kysymyksissä myös opetuksen suunnittelussa. Näin opettajilla olisi mahdollisuus keskittyä siihen, minkä he – ja vain he – osaavat parhaiten: opettamiseen.

Tällä hetkellä tilanne on koulussa nurinkurinen: oppilaat osaavat kyllä käyttää (kännykkä)kameroita ja tuovat niitä myös kouluun, mutta niiden käyttöä rajoitetaan, koska käyttötarkoituksena on usein koulukiusaaminen. Kymmenen vuotta myöhemmin samat oppilaat ovat tekemässä tosi-tv-ohjelmaa.

Kulttuurimme on juuri niin laadukasta kuin siitä itse teemme. Amerikkalaisia on turha syyttää. Peruskoulu on kulttuurin vaalimisessa avainasemassa.

Jos koulussa kasvatetaan lapsia, jotka ottavat audiovisuaalisen median vakavasti ja pitävät sitä välineenä, jonka avulla he voivat ilmaista kaiken sen, mitä tärkeänä pitävät, näin myös tapahtuu. Muuten on vaarana, että kirjallisesta kulttuurista tulee sivistyksen ja tasa-arvon reservaatti, ja koko suuri audiovisuaalinen maailma jätetään markkinavoimien leikkikentäksi.

ISMO KIESILÄINEN

Kirjoittaja on medianomi AMK, joka työskentelee mediakasvatushankkeen tuottajana Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa.

OPM-raportti mediakasvatuksesta

Opetusministeriö on julkaissut ehdotuksen toimenpideohjelmaksi mediataitojen- ja osaamisen kehittämiseksi.

Koko julkaisu löytyy opetusministeriön sivuilta.

Tiivistelmässä todetaan seuraavaa:

Ehdotettu ohjelma sisältää viisi alaohjelmaa toimenpiteineen: 1) Innovatiivisten toimintatapojen vahvistaminen, 2) paikallisten oppimiskeskusten ja paikallisen yhteistyön kehittäminen, 3) verkostoitumisen ja informaation jakamisen vahvistaminen, 4) teknisen varustuksen ja materiaalien saatavuuden parantaminen ja 5) kehittämisyhteistyön parantaminen. Ohjelman lisäksi työryhmä ehdottaa opettajankoulutuksen kehittämiseksi ja mediakasvatuksen tutkimuksen vahvistamiseksi erilaisia toimenpiteitä. Toimenpiteet on kuvattu muistion luvussa 3.

Medialukutaito.Nyt!

MEDIALUKUTAITO.NYT – SEURAA KONFERENSSIA NETISSÄ

Pohjoismainen mediakasvatuksen konferenssi on loppuviikolla 10.-11.5. Mukana on parisataa osallistujaa 17 eri maasta. Pohjoismaat tulevat siis ylitetyksi varsin runsaasti.

Konferenssia voi seurata netistä Mediakasvatusseuran nettisivuilla. Tarkemmat ohjeet ja aikataulut päivitetään sivustolle www.mediakasvatus.fi/vasa konferenssiviikolla. Muista myös seurata konferenssiblogia osoitteessa www.medialiteracyinfo.blogspot.com

Konferenssin ohjelma on myös mediakasvatusseuran sivuilla, www.mediakasvatus.fi

Challenging Media

Challenging Media tarjoaa kymmenittäin videoita mediakasvatukseen ja medialukutaitoon. Materiaaleja on mediarepresentaatioista, sukupuolisuudesta, mainonnasta, demokratiasta, propagandasta, mediaväkivallasta ja monesta muusta aiheesta. Puhujina mm. Naomi Klein, Stuart Hall ja monet muut mediatutkijat.

Sivuston tekijät kuvaavat itsensä seuraavasti:

The Media Education Foundation produces and distributes video documentaries to encourage critical thinking and debate about the relationship between media ownership, commercial media content, and the democratic demand for free flows of information, diverse representations of ideas and people, and informed citizen participation.

Ks. Media Education Foundation

Listen to me -seminaarin saldoa

Videotivolin, Tampereen yliopiston mediakasvatushankkeen ja Opekon Listen to me -mediaseminaari järjestettiin 8. ja 9.3 2007 Tampereen yliopistolla. Seminaarissa käsiteltiin lasten ja nuorten mahdollisuudesta kertoa mediassa kipeistä asioista, sosiaalisista ongelmista, eriarvoisuudesta, mutta myös persoonallisia tarinoita arjesta.

Seminaarin aloitti dokumenttiohjaaja Angelo Loy, joka esitti mm. nairobilaisten katulasten omia kertomuksia omasta elämästään. Loyn yksi hanke oli slummitelevision pystyttäminen Nairobiin. "Afrikkalainen aapinen" puolestaan toi esiin lasten ja nuorten arkea, jossa törmäsivät maaseutu ja kaupunki, traditio ja nykyaika jne.

Varsin kiinnostavan näkökulman Loyn materiaaleihin toi tutkija Samuel Raunio, joka kertoi Planin tutkimuksesta, jossa tarkasteltiin suomalaisnuorten tietoja kehitysmaista. Nuorten kehitysmaakuva on varsin stereotypinen ja vastaa valtamedian kehitysmaakuvaa. Tutkimuksesta lisää Planin sivuilla.

Antti Pelttari esitteli median tekemistä osaksi kouluarkea ja torstain pääti Jean Bitarin Säpinää Hakunilassa -dokumentti, joka kuvaa suomalaisnuorten ja maahanmuuttajien arkea koulun lomassa.

Perjantaiaamun aloitti Listen up! -organisaation tuottaja Austin Haerbele, joka pyrkii tuomaan yksilön tarinan kautta esille tuhansien tarinat. Esimerkiksi latinalaisessa Amerikassa yleinen köyhien kohtalo tulee esille tässä Ricardon tarinassa:

Unicefin Magic-projektin koordinoija Chris Schuepp kertoi puolestaan minuuttivideoista, joiden avulla mm. romaninuoret ovat voineet kertoa arjestaan tarinoita, jotka ovat heille tärkeitä, ja joissa oma ääni saadaan esille. Minuuttivideoita voi katsoa ja lähettää osoitteeseen: http://www.theoneminutesjr.org/

Myös suomalaisia minuttivideoita on tarjolla Ylen Superfarmissa.

Helen Ward ja Jane Crawford kertoivat Barnados-säätiön SECOS-projektista, jossa seksuaalisesti hyväksikäyteyt lapset ja nuoret pyrkivät voimaantumaan median avulla, kertomalla tarinoitaan julkisuuteen.

Lopuksi käytiin paneelikeskustelua suomalaisesta mediakasvatuksesta ja nuorten mahdollisuudesta osallistua mediaan.

Lapsilla ja nuorilla on omia tarinoita, joskus hyvinkin rankkoja, jotka eivät kovin helposti pääse mediassa esiin heidän itsensä kertomina. Aikuisten olisi kuitenkin syytä kuunnella myös lapsia ja nuoria. Maailma on myös heidän.

Lapset ja televisio

Legendaarisen dokumenttielokuvaohjaajan Godfrey Reggion herkkä EVIDENCE kertoo lapsista televisionkatsojina.

Vaalit ja mediakasvatus

Mistä maalisvaaleissa puhutaan ja kamppaillaan? No tietenkin mediasta. Ei arvoista, ei ideologiasta, ei hyvästä ei pahasta - vai puhutaanko sittenkin, mutta median varjolla? Vaalit osoittavat, että medialukutaidolle olisi sijaa laajemminkin. YouTubessa voi vielä nähdä SAK:n hyllytetyn videon.