Mediakasvatusta kouluihin

Mediakasvatusseura jäsenjärjestöineen ja Viestinnän keskusliitto ehdottavat peruskoulun opetussuunnitelmatyöryhmälle, että mediakasvatukseen saataisiin yksi viikkotunti läpi koko peruskoulun, eri oppiaineisiin integroituna.

Asiasta uutisoi Helsingin Sanomat.

Seuran ja VKL:n esitys kokonaisuudessaan.


Opetussuunnitelmatyöryhmä luo tuntiraameja seuraavalle opetussuunnitelman uudistukselle ja ryhmältä odotetaan esitystä tuntijaosta ensi keväänä.

Paineita mediakasvatuksen selkeyttämiseksi ja lisäämiseksi kouluopetukseen on sekä EU:n että kansalliselta tasolta. Ehkäpä se toisi myös joitain muutoksia koulutyöhön ja opettajien yhteistyön lisäämiseksi.

Kohti eksklusiivista mediakasvatusta?

Filosofi Heikki Mäki-Kulmala totesi tavatessamme taannoin, että olo on kuin sotaan valmistauduttaessa. Hän tarkoitti tällä sitä, Lex Nokia, yliopistouudistus ja monet muut nykyajan kiireellä toteutettavat toimenpiteet näyttävät johtavan sisäänpäin kääntymiseen, varustautumiseen, vihamieliseen kilpailuun, salailuun ja tarkkailuun. Aamulehden haastattelussa Liikenne- ja viestintäministeriön viestintäverkkoyksikön päällikkö Juhapekka Ristola toteaa, että lex Nokia tarkoittaa käytännössä internetin, nettisähköpostien ja yhteisöpalveluiden sulkemista yrityksiltä, kouluilta, yliopistoilta, kirjastoilta jne. Sähköpostiliikenteen seuraaminen on turhaa, ellei suljeta myös muita teitä välittää viestejä maailmalle.

Näyttää tosiaan siltä, että sotatilaan valmistaudutaan, samalla kun Suomessa kaivataan uusia innovaatioita talouden vahvistamiseksi. Se on tainnut unohtua, että useimmat nykyajan innovaatiot muun muassa uuden median alueella syntyvät kollaboraation ja vapaan yhteistoiminnallisuden alueella. Tästä jauhavat mm. Don Tapscott ja Anthony D. Williams kirjassaan Wikinomics. How Mass Collaboration Changes Everything. Heidän mukaansa avoimuus ja jakaminen ovat uuden talouden lähes välttämättömiä ehtoja. Yritysten innovaatiokyky syntyy yhteistyössä ja avoimissa pinnoissa muiden kanssa, ei sulkeutumalla omiin laboratorioihin. Internetin yhteisöpalvelut toimivat tällä periaatteella. Jos pääsy niihin estetään, mistä malli jakamisen kulttuurille saadaan?

Entä mitä tekevät kirjastot, kun asiakkailta täytyy sulkea internet? Mitä tekevät mediakasvattajat kouluissa ja oppilaitoksissa? Ainakin digitaalinen kuilu kasvaa.

Näillä toimin tietoturvaa edistetään pääasiassa poissulkemisen periaatteella. Tämä on tasan päinvastainen kuin medialukutaidoissa korostettu saavutettavuuden (access) periaate. Siinä missä EU korostaa inklusiivista mediakasvatusta Suomessa päädytään eksklusiiviseen malliin.

Näinkö todella?

Mediakasvatus.tv

Mediakasvatus.tv on avannut ruutunsa. Mediakasvattaja Jarno Ristaniemen uusin avaus sisältää podcasteja ja videocasteja, tietoa ja tarinoita mediakasvatuksesta. Kanavan tuotantoon voivat osallistua mediakasvattajat ympäri maata.

Kysymykseen mediakasvatus.tv:n tavoitteista Ristaniemi vastasi seuraavasti:

– Medikasvatus.tv on kasvatuksen, erityisesti mediakasvatuksen kysymyksiin keskittyvä podcast/foorumi, josta on tarkoitus luoda mediakasvatuksen ja viestinnän yhteisöllisesti kehitettävä ja tuotettava ajankohtaisfoorumi opettajille, opiskelijoille ja vanhemmille. Sivusto on siis yhteisöllinen ja sen kehittämiseen pääsee mukaan kuka tahansa mediakasvatuksen parissa toimiva.
– Sivuston keskeinen tavoite on jakaa mediakasvatuksen "ilosanomaa", puhutella opettajia, vanhempia ja opiskelijoita mediasvatuksen eri kysymyksissä, kannustaa esimerkein ja vinkein kasvattajia monipuolisesti ja rohkeasti mediakasvatuksen pariin. Sivuston tavoitteena on myös tarjota helposti lähesyttävä ja käytettävä julkaisukanava median parissa toimiville opettajille ja heidän opiskelijoille.

Lasten ja nuorten mediaympäristöt

Opetusministeriön rahoittama Mediamuffinssi-hankkeen viimeinen virallinen koulutustilaisuus oli 21.11. Turussa. Ja vielä encorena 28.11. Jyväskylässä Mediakasvatusseuran Mediakasvatus.nyt -seminaarissa, joka oli samalla dosentti Sirkku Kotilaisen 50-vuotisseminaari. Mediakasvatusblogi kiittää Mediamuffinssia ja onnittelee Sirkkua pitkästä päivätyöstä mediakasvatuksen edistämisessä. Paljon on saatu aikaa ja katseet ovat jo tulevassa.

Mediamuffinssihankeessa koulutettiin vuosina 2006–2008 tuhansia ja tuhansia opettajia, lastentarhanopettajia, lastenhoitajia, opettajankouluttajia, kerhotoiminnan ohjaajia jne. Muffinssi julkaisi neljä oppimateriaalikirjaa, pelillisen nettiympäristön ja paljon muuta. Tulevaisuus näyttää minkälaista hedelmää hanke kantaa.

Tällä hetkellä mediakasvatuksessa tuotetaan tietoa lasten ja nuorten median käytöstä ja mediaympäristöistä. Liikenne ja viestintäministeriö julkaisu juuri raportin "Lasten ja nuorten mediamaailma pähkinänkuoressa". Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittama Toinen-elämä -hanke julkaisee puolestaan 18.12. klo 10 Annantalon auditoriossa Helsingissä oman raporttinsa lasten ja nuorten nettielämästä. Luvassa on ainakin seuraavanlaisia tuloksia tyttöjen ja poikien eroista:

TYTÖT VS. POJAT
- Pojat tienaavat virtuaalituotteiden myynnillä
- Pojat pelaavat useammin rahapelejä internetissä
- Tytöt bloggaavat useammin
- Tytöillä on useammin valokuvia internetissä
- Pojat puolestaan lataavat videoita internetiin useammin.
- Tyttöjen vanhemmat tietävät paremmin mitä heidän lapsensa tekevät internetissä
- Pojat käyvät useammin sellaisilla sivuilla, joita heidän vanhempansa eivät hyväksyisi.
- Pojat ovat nähneet huomattavasti useammin alaston kuvia ja videoita.
- Pojat pelaavat huomattavasti enemmän K18 pelejä ja katsovat hieman enemmän k18 elokuvia.
- Tyttöjen kuvat joutuvat useammin internetiin ilman lupaa.
- Pojat ovat useammin salasanavarkauden uhreja.
- Tytöille tulee enemmän seksuaalista häirintää.

Päivä Kauhajoen jälkeen

Kauhajoen tapahtumat 23.9. ovat kauhistuttavat ja kauhistuttavaa on myös meurannut mediamyllerrys loputtomine kuvareportaaseineen ja irvokkaine kommentteineen. Miten tämä maa on niin nopeasti menettänyt sen, mitä Richard Sennett kutsuu kirjassaan kunnioituksen periaatteeksi. Tämä koskee niin väkivallan ihannointia ja raaistumista, ihmistyön mitätöintiä irtisanomisin kuin median halua käyttää surua liiketoimintaan. Mitäpä tekee mediakasvatus tällaisissa pärskeissä?

Osittain kriisejä voidaan käsitellä mediakasvatuksen menetelmin. Opetushallitus julkaisi ohjeita tällaiseen: Mediakasvatus kriisien käsittelyn tukena.

Suomalaisen mediakasvatuksen historiaa

Tampereen yliopiston mediakasvatushankkeessa on yhdessä Mediakasvatusseuran kanssa julkaistu englanninkielinen artikkeli suomalaisen mediakasvatuksen historiasta.

Artikkelin ovat kirjoittaneet Reijo Kupiainen, Sara Sintonen ja Juha Suoranta. Artikkeli on julkaistu suomenkielisenä aiemmin Mediakasvatusseuran julkaisussa Näkökulmia mediakasvatukseen.

Decades of Finnish Media Education on vapaasti ladattavissa ja levitettävissä.

Mediakasvatus varhaiskasvatuksessa

Stakes on julkaissut yhdessä mediamuffinssi-hankkeen kanssa Mediakasvatus verhaiskasvatuksessa -julkaisun, jonka tavoitteena on edistää mediakasvatuksen suunnittelua, toteutusta ja arviointia päivähoidon piirissä. Ks. lisää ja lataa opas Stakesin sivuilta.

Onko erämaassa keitaita?

Vesa Korhonen ja Leena Rantala julkaisivat viime vuoden viimeisessä Kasvatus-lehdessä (5/2007) artikkelin Opettajankoulutus - mediakasvatuksen autiomaa? Mediakasvatus opettajankoulutuksen opetussuunnitelmateksteissä. Kuten nimi antaa ymmärtää, tarkasteltavana oli eri yliopistojen opettajankoulutuksen opetussuunnitelmat ja niissä oleva mediakasvatuksen osuus. Tutkijat katselivat miten mediakasvatus näkyy teksteissä ja mistä näkökulmasta mediakasvatusta niissä tarkastellaan.

Lopputulos oli, että mediakasvatus näyttäytyi yhtä poikkeusta lukuunottamatta melko ohuesti ja sirpalemaisesti, jopa "vinona". Keskeinen orientaatio mediakasvatukseen on edelleen teknis-välineellinen, eli mediakasvatus koskee opettajaopiskelijan mediataitojen kehittämistä ja uusien oppimisympäristöjen hallintaa. Puhetta yhteiskunnasta ja kulttuurista esiintyy vain harvoin.

Pohdittavaksi herää kysymys, ovatko sellaiset opettajat edelleen tulevaisuudessa harvinaisia, joiden kasvattajuuteen sisältyy myös ymmärrys median yhteiskunnallisista kytkennöistä ja kehityspiirteistä?

Mediakasvatus on ollut peruskoulun opetussuunnitelman perusteista peruskoulun alusta asti 1970-luvulta mutta opettajankoulutuksessa on toistuvasti havaittu puutteita alueen kehittämisessä. Askeleita on otettu, mutta varovaisia.

Mediakasvatusta on alettu kehittämään nyt muilla sektoreilla. Varsinkin nuorisotyön koulutusohjelmat ovat vahvistaneet otetta. Olisiko nyt aika kääntääkin katse kouluista yhä vahvemmin kohti lasten- ja nuorten vapaa-ajan toimintaa? Tuliskohan panostuksille paremmin katetta? Jos mediakasvatus saataisiin kokonaan pois opetussuunnitelman perusteista voisi opettajankoulutuskin siirtää tämän pakkopullan huojentuneena syrjään.

Current trends and approaches to media literacy in Europe

The study "Current trends and approaches to media literacy in Europe" has been carried out for the Commission by the Universidad Autonoma de Barcelona in the second half of 2007. The objective was to map current practices in implementing media literacy in Europe. The study covers the 27 Member States of the European Union and the EEA Member States.

http://ec.europa.eu/avpolicy/media_literacy/studies/index_en.htm

Lapset ja media

Yliassistentti Kirsi Pohjola ja professori Kimmo Jokinen julkaisivat 20.7. Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoituksen lasten median käytöstä:

Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha

"Missä ja keitä ovat ne leikkimättömät, yliseksuaalisen mediatarjonnan ja pelien viettelemät lapset?"

Suomalaisten lyhyestä lapsuudesta ja leikin loppumisesta syytetään usein mediaa.

Median ja lapsuuden suhde on varmasti jännitteinen, mutta media on tuskin turmellut koko lapsuutta ja nuoruutta.

Euroopassa tehdyn hyvin laajan virtuaaliympäristöjä käsittelevän tutkimushankkeen "Virtual Society?" keskeinen tulos oli, että mediankäyttö ei muodosta muusta elämästä erillistä saareketta eikä yksiselitteisesti vähennä muuta tekemistä.

Omien tutkimustemme valossa suomalaiset lapset elävät koulupäivän jälkeen monipuolista elämää.

Koulun jälkeen syödään, pelataan tietokoneella tai katsotaan lastenohjelmia. Kavereiden kanssa lähdetään leikkimään ja liikkumaan. Tehdään läksyjä, käydään koiran kanssa ulkona ja perheen kanssa kaupassa. Kuunnellaan musiikkia, saunotaan, syödään iltapalaa ja vielä vähän luetaan.

Alakouluikäisten illankulut toki vaihtelevat, mutta tältä ne keskimäärin näyttävät. Kuulostaako tutulta?

Olemme keränneet parin viime vuoden aikana tietoa lasten iltapäivistä ja mediankäytöstä kyselyillä, haastatteluilla ja päiväkirjoilla. Mukana on ollut lähes 200 lasta useasta eri kaupungista ja maaseututaajamasta. Olemme seuranneet iltapäivätoimintaa ja koulutunteja.

Tutkimamme päiväkodit, koulut ja asuinalueet ovat erilaisia kuten lapsetkin. Siksi yleistysten teko, kuten väite lasten leikkien loppumisesta, on aina ongelmallista.

Missä ja keitä ovat ne leikkimättömät, yliseksuaalisen mediatarjonnan ja pelien viettelemät lapset?

Ei liene yllätys, että Suomessakin koulujen taso vaihtelee, vaikka meiltä suoranaiset "slummikoulut" puuttuvat. Kouluissa, joissa on ongelmia, opettajat pystyvät joskus tarjoamaan vain murto-osan siitä opetuksesta, mihin heidän kollegansa kykenevät "tavallisissa" kouluissa ja hyvinä pidetyillä alueilla.

Joistain kouluista saatoimme löytää useampiakin lapsia, jotka pelaavat koulun jälkeen tietokoneella ja pelikonsolilla yhtä soittoa iltakymmeneen ja jatkavat sitten omassa sängyssään väkivaltaelokuvan parissa, kunnes nukahtavat aamuyöstä. Aamu aloitetaan pelaamalla.

Tällaiset lapset saattoivat haastattelujen yhteydessä pitää pitkiä monologeja pelaamiensa pelien vaiheista. Juuri muuta heidän elämäänsä ei tuntunut mahtuvan.

Kun siirryimme seuraavaan luokkaan, kouluun ja kaupunginosaan, lapset kertoivat kotona noudatettavista peliajoista ja ikärajoista. Saattoi päätellä, että he ovat hyvin taitavia mediankäyttäjiä, mutta myös kiinnostuneita monista muista asioista ja tekemisistä.

Nuoriso ja rock herättivät 1960-luvun länsimaiden aikuisväestössä moraalista paniikkia. Nyt paniikin kohteena ovat lapset ja heidän virtuaaliympäristönsä. Tämä latistaa huolen ja toiminnan kärjen sieltä, missä sitä todella tarvittaisiin.

Leikin ohentuminen ja tekemisten yksipuolistuminen liittyvät lasten elinympäristöön ja elämisen tasoon. Voitaisiin puhua myös luokista. Suurimmalla osalla lapsista ei ole huolen häivää.

He saavat laadukasta opetusta, leikkivät monipuolisia leikkejä ja heillä on rikkaat sosiaaliset suhteet. He käyttävät mediaa, eikä media heitä. Sitten on lapsia, joille elämän edellytyksiä on kertynyt niukemmin.

Media ei siis itsessään lyhennä lapsuutta tai vähennä leikkiä. Eikä media ole yksi kokonaisuus, vaikka erontekoja tai hyvän ja huonon elämän (ja maun) määrittelyä sen avulla tehdäänkin.

Kun haluamme kontrolloida lasten mediankäyttöä, taustalla on usein halu kantaa vastuuta lasten hyvinvoinnista. Mutta yhtä hyvin huoli ja kontrolli kertovat pyrkimyksestä mukauttaa lapset toimimaan aikuisten hyvänä pitämällä, perinteisellä tavalla. Lapset kuitenkin osaavat haastaa aikuisten neuvot. Miten muutoin maailma muuttuisi ja kehittyisi?

Seuraavan tarinan aihe voisikin olla, miksi me aikuiset emme kykene näkemään mediaa oppimisena, harrastuksena ja leikkinä?

Ja mitä sanoa siitä, kun pitkälle yli 20-vuotiaat nuoret miehet pelaavat tietokonepelejä yötä päivää? Entäs kun leikki ei loppunutkaan, eikä aikuistuminen sanan perinteisessä mielessä alkanut?

KIRSI POHJOLA
yliassistentti

KIMMO JOKINEN
professori (perhetutkimus)

Jyväskylän yliopisto

Keskustelua mediakasvatuksesta

Ismo Kiesiläinen kirjoitti sunnuntain 27.5. Helsingin sanomiin puheenvuoron mediakasvatuksesta. Ismo nosti esille tärkeän asian, joka liittyy mediakasvatuksen integrointiin tiukemmin koulun muuhun arkeen. Tavoite olisi siis siirtyä perinteisestä pajatoiminnasta ja pistemäisestä mediakasvatuksen toteuttamisesta oppiainekohtaiseen toimintaan. Siis monimediaalisuus mukaan ooppitunneille ja koulutyöhön. Kannatan tätä ideaa, jota olemme muun muassa Median mestariluokka -koulutuksessa pyrkineet viemään kouluihin. Ismon kirjoitus on tässä:

HELSINGIN SANOMAT / SUNNUNTAIDEBATTI 27.5.2007

"Media on otettava kouluun työkaluksi"

Suomalainen koulu opettaa yhä kirjalliseen maailmaan, vaikka maailma on muuttumassa audiovisuaaliseksi. Oppilaista pitäisi koulia ei vain median lukijoita, vaan myös tekijöitä, kirjoittaa Ismo Kiesiläinen.

Irc-galleria, Mese, LotR, WoW, Idols, BB. Lasten ja nuorten vapaa-ajankäytössä audiovisuaalinen media on hyvän aikaa sitten ohittanut kirjallisen kulttuurin. Valitettavasti tämä perustava muutos näkyy kasvatuspolitiikassa vain pieninä korjausliikkeinä, jotka nekin tuntuvat olevan aina mutkan verran myöhässä.

Kouluissa mediakulttuurin murros on aiheuttanut paniikkireaktion: miten saisimme oppilaat lukemaan edes täällä koulussa – kun ne kotona vain pelaavat? Joka vuosi ylioppilaskokeiden jälkeen huolestutaan opiskelijoiden kirjallisen ilmaisun tason laskusta. Samalla jätetään huomiotta, että audiovisuaalisen ilmaisun taso on edelleen nolla. Miksi se ei huolestuta?

Toki kouluissa on harjoitettu pitkään viestintäkasvatusta, mutta sen pääasiallinen eetos tuntuu olevan, että lapsen pitää tietää, miten tv-ohjelmaa tehdään, jotta hän osaisi olla parempi katsoja.

Ongelma on tässä: kun oppilaat nähdään vain kulttuurin passiivisina kuluttajina, unohdetaan, että he ovat myös tulevaisuuden kulttuurin tekijöitä. Koulussa pitäisi hyväksyä ja ymmärtää, että tulevaisuus on audiovisuaalinen ja että sitä luodaan tässä ja nyt.

Opetusministeriön asettama työryhmä julkaisi huhtikuussa oman toimenpide-ehdotuksensa mediataitojen kehittämiseksi. Se on oikeansuuntainen mutta riittämätön. Oppimiskeskusten, yhteistyön ja teknisen varustuksen kehittämisen lisäksi tarvitaan myös aito asennemuutos.

Opetussuunnitelman mukaan perusopetuksen tehtävä on huolehtia kulttuurin jatkuvuudesta ja antaa oppilaille valmiuksia luoda uutta. Jos koulu ei huolehdi tästä, käytännön kasvatustehtävä siirtyy sellaisille – lähinnä kaupallisille – toimijoille, jotka eivät noudata mitään yhdessä sovittua opetussuunnitelmaa.

Peruskoulu valmentaa koko ikäluokan kirjallista maailmaa varten. Kirjoittaminen opitaan aakkosista alkaen. Kieltä opitaan käyttämään monipuolisesti tiedon vastaanottamiseen ja välittämiseen, oman mielipiteen esille tuomiseen ja itseilmaisuun. Eikä äidinkielen opetus ole tässä yksin, sillä kirjoitettua kieltä käytetään aktiivisesti lähes kaikissa oppiaineissa.

Peruskoulu takaa kaikille tasavertaisen mahdollisuuden ryhtyä kirjailijoiksi tai osallistua julkiseen keskusteluun yleisönosastoilla. Tämä perinne on taannut suomalaisille poikkeuksellisen tasa-arvoisen yhteiskunnan, ja sitä muistetaan aina juhlapuheissa.

Kuvallisen kulttuurin kohdalla on toisin. Elokuvan ja television tekijöiksi kelpaavat vain harvat, erikseen ja varsin lyhyesti koulutetut. Ei tarvitse kuin avata televisio huomatakseen, kuinka syvällistä visuaalista viestintää siltä pohjalta syntyy.

Silti: se on kaikki, mitä meillä on.

Mediakasvatus on osa peruskoulun opetussuunnitelmaa. Se on mukana aihekokonaisuutena, jonka tarkoitus on leikata läpi eri oppiaineiden. Lisäksi moniin oppiaineisiin on suoraan kirjattu mediaan liittyviä näkökulmia.

Valitettavasti tämä ei toteudu käytännössä. Opettajat kokevat, ettei heillä ole aikaa tai osaamista sovittaa mediaa normaalin opetuksen lomaan.

Osaltaan opettajien reaktio on mediapedagogien syytä. Media on yleensä tuotu kouluihin kirjavina työpajoina, joihin tarvitaan mitä monimutkaisimpia laitteita. Sellaiset vaativat aina oman tilansa ja aikansa, mikä helposti sotkee koulun arkipäivän hallitun kaaoksen. Toisaalta opettaja saattaa kokea asian myös niin, että mediakasvatus on välipalaa "oikeiden" aiheiden lomassa. Se ei edistä median integroitumista opetukseen.

Mahdollinen ratkaisu on siinä, että unohdetaan media opetuksen kohteena ja tehdään siitä keskeinen oppimisen väline.

Kynän ja kirjojen rinnalle tarvitaan kouluissa tietokoneiden lisäksi videokameroita ja kännyköitä, välineitä, joiden ympärillä ja varassa yhteiskunta tällä hetkellä pyörii. Media on arkea koulun ulkopuolella – tehdään siitä arkea myös koulussa.

Videokamera on audiovisuaalisen kulttuurin kynä ja luonteva aktiivisen oppimisen väline. Tätä tukee myös elokuvan teoria. Kameran avulla voi havainnoida ja jäsentää todellisuutta sekä jakaa havaintojaan muiden kanssa. Havainnot omasta lähiympäristöstä muuttuvat kameran avulla todellisiksi.

Eräs neljäsluokkalainen poika tiivisti asian näin: "Kameran takia se on erilaista, kun kamera tallentaa ne kuvatut. Aivoilla ei voi näyttää."

Kameran etsimen läpi voidaan tutkia lähimetsän eläimiä, jääkauden jättämiä jälkiä, elinympäristöä, omaa identiteettiä – melkein mitä tahansa. Eräs seitsemäsluokkalainen oppilas toivoi, että historiantunnilla voisi kuvata videon omasta lapsuuden lempipaikastaan. Mikä väline sopisikaan tähän tarkoitukseen paremmin kuin elokuva?

Videokuvaus mahdollistaa myös työtapoja, jotka muuten ovat olleet vaikeasti sovellettavissa koulun arkeen, esimerkiksi yhteistoiminnallista oppimista. Kun tutustutaan oman kylän ammatteihin, ei koko luokan tarvitse ahtautua leipomoon tai kukkakauppaan. Riittää, että kukin ryhmä tekee vuorollaan aiheestaan videon ja esittelee sen muille.

Tällaisessa prosessissa oppilaat joutuvat hyvin syvällisesti käsittelemään toisaalta opiskeltavaa aihetta, toisaalta opiskeluvälineen ominaisuuksia. Mediakasvatus syntyy opetuksen sivutuotteena.

Elokuvakasvatus on valitettavasti opettanut, että elokuvakerronta on monimutkainen kuvakokojen, käsikirjoitusten, suojaviivojen ja leikkausohjelmistojen järjestelmä – vaikka yksinkertaisimmillaan se on punainen rec-nappula. Kun nappia painaa, se, mikä näkyy ruudulla, tallentuu. Paljon enempää ei opettajankaan tarvitse aluksi tietää.

Ajatus, että opettajista pitäisi täydennyskouluttaa median moniosaajia, on yksinkertaisesti väärä. Tarvittava osaaminen löytyy usein esimerkiksi kuvaamataidon opettajalta tai oppilailta.

Kouluille on silti tarjottava myös tukea. Kuntien tulisi palkata opettajien avuksi mediatukihenkilöitä, jotka voisivat auttaa paitsi teknisissä kysymyksissä myös opetuksen suunnittelussa. Näin opettajilla olisi mahdollisuus keskittyä siihen, minkä he – ja vain he – osaavat parhaiten: opettamiseen.

Tällä hetkellä tilanne on koulussa nurinkurinen: oppilaat osaavat kyllä käyttää (kännykkä)kameroita ja tuovat niitä myös kouluun, mutta niiden käyttöä rajoitetaan, koska käyttötarkoituksena on usein koulukiusaaminen. Kymmenen vuotta myöhemmin samat oppilaat ovat tekemässä tosi-tv-ohjelmaa.

Kulttuurimme on juuri niin laadukasta kuin siitä itse teemme. Amerikkalaisia on turha syyttää. Peruskoulu on kulttuurin vaalimisessa avainasemassa.

Jos koulussa kasvatetaan lapsia, jotka ottavat audiovisuaalisen median vakavasti ja pitävät sitä välineenä, jonka avulla he voivat ilmaista kaiken sen, mitä tärkeänä pitävät, näin myös tapahtuu. Muuten on vaarana, että kirjallisesta kulttuurista tulee sivistyksen ja tasa-arvon reservaatti, ja koko suuri audiovisuaalinen maailma jätetään markkinavoimien leikkikentäksi.

ISMO KIESILÄINEN

Kirjoittaja on medianomi AMK, joka työskentelee mediakasvatushankkeen tuottajana Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa.