Tervetuloa Suomeen!

Satuimme eilen NTNU:n mediakasvatuksen opiskelijoiden kanssa keskustelemaan aktiivisesta kansalaisuudesta ja eräs opiskelija kysyi mitä aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa yhteiskunnissa joissa ei ole demokraattista perinnettä. Jos ei siis ole oikein kansalaisuutta, ei kait sitten aktiivistakaan sellaista. Hyvä kysymys.

Vastauksena yritin valottaa erilaisia kansalaisuuden tyyppejä individualistisesta lain noudattajasta, osallisuuden kautta oikeudenmukaisuutta janoavaan kansalaiseen, joista viimeinen liikkuu lähellä kriittisen pedagogiikan peräänkuuluttamaa asennetta. Kansalaisuus määräytyisi siis pikemminkin toiminnan ja päämäärän kautta kuin kuulumisena johonkin yhteisöön, ja kansalaisyhteiskuntaa rakennettaessa syntyy myös kansalaisuus.

Lopuksi keskustelimme siitä, että jos mediakasvatuksen yhtenä tavoitteena on antaa ääni vaietuille, saada ihmiset ja nuoret osallistumaan ja ilmaisemaan mielipiteensä, minkälaisiin mielipiteisiin opettajina ja kasvattajina olemme valmiita? Esimerkiksi koulussa nuoret voivat nostaa esille ongelmia ja aiheita, joita opettajat ja kasvattajat eivät jaa. Kun seurasin opetusta suomalaisessa koulussa muutama vuosi sitten, opettajat yrittivät kovin aktivoida nuoria esittämään mielipidettään ja tekemään siitä videota. Yksi lopputulos oli video, jossa oppilas siirtyy kouluruokalasta mäkkäriin syömään lounasta. Ei yllättävää, mutta ei ehkä aivan sitä kansalaisaktiivisuutta mitä kasvattajat kaipaavat.

Entä sitten netissä leviävä Doxwise-sarjan video Tervetuloa Suomeen. Doxwise-projekti on antanut nuorille äänen mutta ääni ei kerro sitä mitä kenties haluaisimme kuulla. Video ei tartu nuorisotyöttömyyden tai uusliberalismin ongelmaan, vaan nuoren näkökulmasta maahanmuutto-ongelmaan. Samaa ääntä ja sananvapautta käyttävät muun muassa Hommafoorumin keskustelijat.

Mediakasvattaja Ismo Kiesiläinen toteaa Kultakuumeessa, että meiltä puuttuu perinne miten suhtautua tämän kaltaisiin videoihin. Sananvapaus on arvo, joka mahdollistaa monenlaiset mielenilmaukset ja sosiaalisessa mediassa sanaa on helppo levittää, kuten tiedämme. Mutta mitä tekee kasvattaja, joka kannustaa oman äänen ilmaisemiseen ja törmää rasismiin tai muihin ihmisarvoa halventaviin esityksiin?

Selvää on, että sananvapauden sallimassa kulttuurissa äänet kamppailevat keskenään. Kriittisen pedagogiikan näkökulmasta kyse ei ole kuitenkaan arvorelativismista, vaan kasvattaja selvästi valitsee puolensa ihmisarvon, demokratian ja sorrettujen puolustajana. Näiden arvojen puolustaminen vaatii keskustelua ja toimintaa. Kansalaisuuteen palatakseni, kansalaisuus on arvokysymys, jota myös mediakasvatuksella voidaan puolustaa. Opiskelijoiden kanssa keskustelimme erityisesti siitä, että mediakasvatus ei ole pelkästään kompetenssi- ja taitoasia, vaan se on tekemisisissä valistuksen ihanteiden, ihmisyyden kunnioittamisen ja täysi-ikäiseksi kasvamisen kanssa, jos käytämme Immanuel Kantin termiä. Eivätkö nämä arvot myös perinteisesti kuulu opettajuuteen?

Toivoakseni Tervetuloa Suomeen -video näyttää media- ja arvokasvatuksen läheisen suhteen toisiinsa. Nick Gouldry korostaa kirjassaan Why Voice Matters?, että kun kunnioitamme toisen ääntä, kunnioitamme myös hänen ihmisyyttään. Kenellä on ääni, asettuu keskustelukumppaniksi. Se kenellä Tervetuloa Suomeen -videossa ei ole ääntä lainkaan, on nälkälakossa oleva videolla näkyvä mies. Ehkä Doxwise-tuottajien pitäisi antaa kamera vuorostaan hänelle.

Miten myydä hammasharja ja Robin

Hammasharja jäi kotiin. Siis suoraan kauppaan tutkimaan tarjontaa. Yhtään normaalia hammasharjaa ei löytynyt, kaikissa oli jotain hienouksia. Yksi valkaisi hampaita, toisella pystyi putsaamaan myös kielen. Ostin sellaisen, jossa oli merkintä "360-astetta". Lähempi tarkastelu osoittaa, että kun pesee hampaita, harjaksen kääntöpuoli pesee posket, siis sisältäpäin. Siksi siis 360-astetta.

Hammasharja on varsin yksinkertainen vempain, mutta sen myyminen ilmeisesti edellyttää jatkuvaa uudistamista. Voin kuvitella hammasharjadesignryhmän aamupalaverin, jossa mietitään mitäs uutta nyt keksittäis.

Mediakasvatuksen näkökulmasta hammasharja on varsin mainio opetusväline, sillä sen avulla voi pohtia myös mediatuotteiden tuotanto- ja markkinointiprosesseja.

Hammasharjaa voi verrata vaikka nuorisoidoli Robiniin. Tyttäreni, 9-v, kuuntelee Robinia ja olipa kiinnostavaa tarkastella miten tuo tuote joulumarkkinoille on oikein tuotu. Kutakuinkin samaan aikaan tulee siis levy, kirja ja elokuva. En heti muista yhtään tapausta suomalaisesta musiikkihistoriasta tällaisesta rynnistyksestä.

Ja miten tuote markkinoidaan. Elisa-Viihde tarjoaa rajoitetun ajan Robinin levynjulkistamiskeikkaa "ilmaiseksi" katsottavaksi. Keikalla Robin poseeraa yhdessä fanien kanssa ja kuvat julkaistaan Facebookissa ja Instagramissa. Näin kiinnitetään faneja lähemmäs Robinin markkinaketjua. Sosiaalinen media laulaa, sopivasti ilmaista jakelua ja osallistamista: Robinin nettisivuilta voi osallistua uuden singlen kannen suunnitteluun.

Robin on eräällä tavalla joukkoistettu, fanit voivat ilmeisesti osallistua monin tavoin tuotteeseen ja myös markkinointiin. Samalla tuote on monimediaalinen ja käsikirjoitettu tavalliseksi naapurin pojaksi. Siitä kait kirja ja elokuvakin kertoo.

Ja taas voin kuvitella tuotantoporukan kokoontuvan aamupalaverissa. "Mitäs vielä keksittäis? "Hei, vuokrataan Hartwall Areena, elokuvan ensi-ilta sinne ja konsertti perään." "Jos saatas vielä joku bussiyhtiö tuomaan perheitä ympäri Suomea paikalle." "Kyllä Matka-Vekka lähtee mukaan"

Mitenkähän tämä tarina jatkuu. Joulu on kerran vuodessa vaan.

Ruotsalaiset (ja suomalaiset) netissä

Lentokoneessa käteeni osui Dagens Nyheter, jossa uutisoitiin uudesta Svenskarna och Internet 2012 -raportista. Pääpointti lehtijutussa oli, että 40% ruotsalaisista kaksivuotiaista käyttävät nettiä, pääasiassa YouTuben ja muiden videoiden katseluun. Raportissa todetaan että päivittäin nettiä käyttää 16% 3–5-vuotiaista. Luku on noussut parin vuoden aikana, vielä vuonna 2009 se oli 3%. Uusi nettisukupolvi on siis syntynyt. Jos 16–24-vuotiaat pulikoivat netissä jo 19 tuntia viikossa, mitä nämä taaperot mahtavat kasvaessaan tehdä.

Suomessa pienten mediankäyttöä tarkasteltiin vuoden 2010 mediabarometrissa, jossa rohkeasti lähdettiin liikkeelle 0-vuotiaista. Tämä tutkimus sisälsi muunkin median käytön kuin internetin. Tämän tutkimuksen mukaan, hieman toisin ikäryhmiteltynä kuin ruotsalaisessa tutkimuksessa, 0–8-vuotiaista 8% käyttää päivittäin nettiä. Luku todennäköisesti olisi suurempi myös Suomessa nykyään. Mediabarometrin mukaan kolme prosenttia alle yksivuotiaista käytti nettiä. Siis miten? Yksinkertaisesti istumalla äidin tai isän polvella kun tämä seilaa netissä, päivittää Facebookia ja kirjoittaa blogia.

Suosituinta toimintaa pikkulapsilla on pelien pelaaminen. En muista kirjoitimmeko Naamatusten verkossa raportissa, mutta aineistossa eräs viisivuotias näytti tomerasti miten Facebookissa pelataan, vanhemman profiilia käyttäen.

Ruotsalaistutkimuksessa haarukoidaan myös taulutietokoneen, vai mikä se nyt suomeksi onkaan (ruotsiksi vitsikkäästi 'surfplatta'), käytön lisääntymistä vuoden 2010 kahdesta prosentista vuoden 2012 20 prosenttiin. Mediatutkimuksen kannalta ongelmalliseksi tulee hahmottaa miten varsinkin pienet lapset 'surfplattan' oikein näkevät, mikä se oikeastaan heille on. Siis, jos kysytään kirjojen tai lehtien selailua yms., saadaanko vastauksia kokemuksista taulutietokoneen kanssa. Voiko kirja tai lehti olla pienille lapsille sama kuin taulutietokone?

Jotain osviittaa antaa tämä YouTubessa suosituksi tullut video:

Jos ja kun yhä nuoremmat ovat netissä ja yhä useammin, tämä aiheuttaa melkoisesti haasteita sisällöntuottajille. Puhtaasti markkinamielessä moni tietysti myhäilee tyytyväisenä kun saa brändinsä iskostettua pikkulasten mieliin ja kehitettyä uusia tuoteperheitä nuoreen makuun. Nettiä parempaa keinoa laajentaa asiakaskuntaa yhä nuorempaan suuntaan tuskin onkaan.

Siksi tarvitaan myös varteenotettavia vaihtoehtoja. Suomalaisperheet luottavat vielä Pikku Kakkosen brändiin turvallisena ja luotettavana sisällöntuottajana netissäkin mutta miten kauan brändi pysyy panosten kasvaessa?

Uusi raportti EU Kids Online -verkostolta

Olen ollut Annikka Suonisen, Kaarina Nikusen ja Sirkku Kotilaisen kanssa EU Kids Online -tutkimusverkostossa, jota vetää Sonia Livingstone LSE:stä. Vuonna 2010 hanke toteutti massiivisen 25.000 nuoren ja 25.000 vanhemman kasvokkaisen haastattelun 25 Euroopan maassa. Raportti julkaistiin keväällä 2011. Sen jälkeen raportteja on julkaistu säännöllisesti ja valtaisaa dataa on kaiveltu tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin.

Hanke liittyy EU:n Safer Internet -ohjelmaan, joka pyrkii parantamaan erityisesti lasten ja nuorten nettiturvallisuutta. Turvallisuusnäkökulma on minulle ollut hieman vieras, koska olen ollut enemmän kiinnostunut median käytön tavoista ja sisällöistä, en niinkään vaikutuksista, vakka ne keskeinen sisältö mediakasvatusta ovatkin.

Monet verkoston tutkijat ovatkin psykologeja ja vaikutustutkijoita. Mediakasvatus ja positiiviset netin mahdollisuudet ovat kuitenkin saaneet lisää jalansijaa.

EU Kids Online -tutkimuksen peruskäsite on riski, joka tarkoittaa netissä mahdollisesti kohdattavia joissain olosuhteissa vanhingoittavia tai epämielyttäviksi koettavia asioita. Riski ei kuitenkaan aina aktualisoidu. Sonia Livingstone on verrannut nettiriskiä liikenteeseen. Liikenteessä kohdataan usein riskejä. Periaatteessa jokainen jalankulkijan kaduylitys on riski. Netissä riskejä ovat muun muassa pornografiset aineistot, vihaviestit, henkilötietojen väärinkäyttö jne. EU Kids Online -tutkimus on kategorisoinut useita riskejä jotka liittyvät nettisisältöihin, kommunikaatioon ja nettikäyttäytymiseen. Pikakuvauksen tutkimuksen lähtökohdista ja suomalaisista tuloksista saat esitysdioistani.

Uusin raportti "National Perspectives" keskittyy kansallisiin vertailuihin. Raportissa jokainen tutkimukseen osallistunut maa ja muutama myöhemmin mukaan liittynyt esittelee melkolailla samassa formaatissa keskeisiä tuloksia. Näin maiden välillä voidaan tarkastella yhtäläisyyksiä ja eroja. Suomi kuuluu niin sanottuun paljon netin käyttöä / joitain riskejä -kategoriaan. Suomalaiset 9-16 -vuotiaat käyttävät nettiä suhteessa paljon (79% nuorista käyttää joka päivä, europpalainen keskiarvo on 60%) mutta ei kohtaa niin paljon riskejä kuin monissa muissa runsaan käytön maissa. Suomalaiset eivät myöskään koe netissä koettavia riskejä kovin epämielyttäviksi tai vahingollisiksi. Luvuissa pitää huomata että aineisto on kerätty 2010, jonka jälkeen muutoksia on varmasti tapahtunut.

Nettitaidoissa suomalaiset ovat kärjessä mutta aktiivinen ja monipuolinen netin käyttö on vähäisempää kuin Euroopassa keskimäärin. Suomalaiset pelaavat pelejä, katsovat videota ja tekevät koulutöitä (kolme kärjessä). Monessa muussa maassa koulutyö tulee ensin. Kun tutkimuksessa kysyttiin tällaisia erilaisia netin käyttötapoja harva suomalainen nousee siihen joukkoon, joka käyttää nettiä kaikkein monipuolisemmin erilaisiin tarkoituksiin. Tässä suomalaiset ovat viiden heikoimman joukossa, samoin kuin koulutyön tekemisessä netissä. Tämä selviää erityisesti Pille Pruulmann-Vengerfeldtin ja Pille Runnelin artikkelista Online opportunities EU Kids Online -hankkeen kirjasta Children, risk and safety on the internet: Kids online in comparative perspective.

Erot eivät tietenkään ole valtavia mutta voitaisiinko vetää se johtopäätös, että suomalaiset ovat hieman yksipuolisempia viihdekäyttäjiä ja varsinkin luova netinkäyttö ja oma mediatuottaminen on hieman vähäisempää? Jos näin on, mediakasvatuksella voitaisiin tukea enemmän luovaa netin käyttöä. Näin ehdotamme suosituksissa viimeisintä raporttia koskien.

Tutkimus jatkuu ja tulemme julkaisemaan suomalaisia näkökulmia myöhemmin ensi vuonna.

Mediakasvatusfoorumilta

Mediakasvatusblogi palaa eloon muutaman vuoden tauon jälkeen. Lopetin bloggaamisen kun aika oli tiukalla ja hieman identiteettikin hukassa. Ajattelin myös, ja tottahan se oli, että Facebook ja muu sosiaalinen media käy asioiden jakamiseen. Mutta jos sitä haluaisi sanoa jotain, blogi kenties kerää ajatuksia paremmin. Kokeillaan siis uudelleen.

Menneet ovat menneitä. Mediakasvatuksessa on tapahtunut paljon sitten viime kuuleman. Näistä ja omista tekemisistäni joskus myöhemmin. Tänään Helsingissä, Tieteiden talolla kokoontui MEKUN, eli Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen kutsumana joukko alan asiantuntijoita Mediakasvatusfoorumiin. MEKU tunnettiin aiemmin nimellä Valtion elokuvatarkastamo. Näin muuttuu aika, valtiollisesta sensuuriviranomaisesta siirryttiin itsesensuuriin ja kasvatukseen. Mediakasvatusfoorumilla kohtasivat alan käytännön toimijat, järjestöt ja tutkijat.

Tämä on suomalaisen mediakasvatustyön erikoisuus, erilaiset toimijat kokoontuvat saman pöydän ääreen. Itse kokouksessa alan ongelmaksi nähtiin silti pirstaloituneisuus ja päällekkäisyys. Toimijat eri puolilla Suomea eivät oikein tunne toisiaan ja muiden toimintaa. Foorumilla kerättiin ajatuksia yhteistyön, päätöksenteon ja tiedottamisen tehostamiseksi. Monenlaisia ajatuksia ja ideoita virtasi ilmassa. Jonkinlaisena yhteenvetona voidaan nostaa muutamia asioita.

1.  Tutkimuksen popularisointi ja jalkauttaminen kentälle. Tutkijat ovat tottuneet perinteiseen akateemiseen julkaisuformaattiin, mutta ala kaipaa kipeästi myös muita tutkimusten julkaisutapoja. Tutkimustietoa voi välittää sosiaalisessa mediassa, YouTubessa ja muilla foorumeilla. Tutkimuksen julkaisemisen ei tarvitse olla myöskään loppuraportinomaista, vaan myös keskeneräisestä tutkimuksesta voi keskustella toimijoiden kanssa ja kerätä kommentteja erilaisissa tilaisuuksissa tai nettifoorumeilla. Nuorisotutkimusseuralla on kommentti.fi. Tämäntapaisia foorumeja voisi kehittää mediakasvatukseenkin. 
2. Tiedottamisen ongelma. Niin paradoksilta kuin se kuulostaakin, mediakasvattajilla tuntuu olevan ongelma tiedottamisen suhteen. Miten käyttää tehokkaasti vaikkapa sosiaalisen median välineitä? Tai miten seuloa tärkeä tieto tietotulvasta? Itse foorumilla ei Twitter pahemmin laulanut vaikka hastagi oli muodikkaasti ilmoitettu. 
3. Nuorten ääni. Nuorten äänestä usein puhutaan, mutta harvemmin nuoret näkyvät tällaisilla foorumeilla. Yhteistyön kehittämisen paikka on tässäkin, miten tuoda nuorten mediakäytäntöjä mukaan mediakasvatustoimintaan ja yhteistyön tai tiedottamisen kehittämiseen? 
4. Yhteistyön kehittäminen. Yhteistyötä tehdään mutta se ei ole aina näkyvää. Lisäksi toimijat usein jäävät omiin bunkkereihinsa puolustamaan resurssejaan. Moni tapaaminen keskittyy oman taustaorganisaation esittelyyn. Foorumi nosti esiin eräänlaisten kumppanuusfooruneiden säännöllisen järjestämisen, joissa toimijat nimenomaan hakevat yhteistyökumppaneita hankkeisiinsa ja ideoihinsa. Verkostoitumista siis yhteisten rahoitushakemusten tekemiseen ja tietotaidon jakamiseen. 
5. Kansainvälisyys. Mediakasvatustoiminta on yhä kansainvälisempää ja monelta aika kuluu kansainvälisissä verkostoissa, ja sitten siinä opetus- ja hallintotyössä. Monitasoista verkostoitumista pitäisi jotenkin tukea. Miten sovittaa yhteen kansalliset ja kansainväliset tarpeet? 
6. Alueellistaminen. Mediakasvatusseura julkaisee joulukuussa raportin mediakasvatuksen toimijoista. Seuran puheenjohtaja Ritva-Sini Härkönen vilautti foorumilla joitain kehitystrendejä. Kartoituksen perusteella toimijat tuntuvat keskittyvän pääkaupunkiseudulle. Tarvittaisiin myös alueellista näkyvyyttä ja kansallisen tason asioiden jalkauttamista tiedoksi alueille. Ehdotuksena heitettiin muun muassa mediakasvatusagentteja. Jospa alueelliset elokuvakeskukset tai muut vastaavat toimijat voisivat toimia alueen tiedonjakajina. Toimijoita on jo paljon. 

Eteenpäin mennään. Resursseista on aina pulaa koko alueen määrittely hankalaa. Taas kaivattiin käsitteenmäärittelyä. Mutta käsitteet elävät ja näkökulmat vaihtelevat.

Mediakasvatusta kouluihin

Mediakasvatusseura jäsenjärjestöineen ja Viestinnän keskusliitto ehdottavat peruskoulun opetussuunnitelmatyöryhmälle, että mediakasvatukseen saataisiin yksi viikkotunti läpi koko peruskoulun, eri oppiaineisiin integroituna.

Asiasta uutisoi Helsingin Sanomat.

Seuran ja VKL:n esitys kokonaisuudessaan.


Opetussuunnitelmatyöryhmä luo tuntiraameja seuraavalle opetussuunnitelman uudistukselle ja ryhmältä odotetaan esitystä tuntijaosta ensi keväänä.

Paineita mediakasvatuksen selkeyttämiseksi ja lisäämiseksi kouluopetukseen on sekä EU:n että kansalliselta tasolta. Ehkäpä se toisi myös joitain muutoksia koulutyöhön ja opettajien yhteistyön lisäämiseksi.

EU tiedottaa: Medialukutaito kaikille

EU-komissio on antanut suosituksia medialukutaidosta. Lyhyt johdanto asiaan löytyy myös suomeksi.

Suomalaista käynnissä olevaa opetussuunnitelmauudistusta koskien mielenkiintoinen kohta on muun muassa tämä: "komissio kehotti ... tänään EU-maita käynnistämään keskustelun keinoista, joilla medialukutaidolle voitaisiin antaa enemmän näkyvyyttä opetuksessa".

Saa nähdä miten komission kehoitukseen täällä tartutaan.